Olen tässä viime aikoina pohdiskellut
surun ja vihan symbioosia,
niiden käsi kädessä kulkemista.
Sitä, miten surun käsittely ja
lapsuudessa opitun vihan ja kiukun
sulkeminen sisälle itseensä
liittyvät tiiviisti toisiinsa kriisin kohdatessa.
Kun on pienestä pitäen oppinut siihen,
ettei mitään negatiivisia tunteita saa
näyttää eikä pettymyksiä saa itkeä,
niin miten sitä aikuisiässäkään
osaa ilman toisen tukea käsitellä
suurta surua ja menetystä.
Kun surua ei osaa käsitellä, ei
osaa itkeä ja antaa vihan nousta ilmoille,
ne kuitenkin etsivät jostain tiensä ulos.
Ja mitä sitten käy? Mitä tapahtuu, kun
vuosikausia padottu viha yhtäkkiä
ryöpsähtää ulos? Kuka kärsii?
Kuka joutuu vastaanottamaan
sen tulvavyöryn? Jääkö joku sen alle?
Toivon, että itse vanhempana pystyn
luomaan lapsilleni sellaisen kodinilmapiirin,
jossa voi kaikki tunteensa näyttää ja
opetella niiden käsittelyä ilman että
heidän tarvitsee pelätä vanhempien
reaktiota tai rakkauden menetystä.
Missä viha tuntuu? Onko sillä muoto?
Minkä värinen se on? Milloin viimeksi
olit vihainen? Mistä sen sinussa huomaa?
Miten purat vihasi? Millä saat itsesi
rauhoittumaan sen jälkeen?
Miten vihanpurkauksesi vaikuttaa läheisiisi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti