Pipareita

Päätin eilen ryhdistäytyä ja kaivaa itsestäni täydellisen äidin

idylliä, jossa askarrellaan ja leivotaan lasten kanssa

ihania ja täydellisen onnistuneita ja täydellisesti koristeltuja

jouluherkkuja. Päätin aloittaa pipareista, koska päiväkodissa

Napero oli tehnyt tätien kanssa pipareita, eli olisi hänelle tuttua

puuhaa. Itse olen viimeksi leiponut pipareita yli 20 vuotta sitten,

mutta ajattelin että pipareiden leipominen on saamaa kuin

pöyrällä ajo, kerran oppii niin aina osaa.

Hienosti meni kaksi pellillistä, suht normivärisiä ja syötävän

makuisia. Napero oli ahkera ja paineli hienosti kaikkia muotteja

taikinaan ja nosteli pellille. Kolmannen pellillisen kanssa

kävi sitten niinkuin kuvitella saattaa. Naperon kanssa piti

käydä potalla ja piparit jäi uuniin. Tuloksena oli pellillinen piki-

mustia pipareita ja keittiö täynnä savua. Eiku pelti ulos ja ovet auki.

Koristelu onnistui sitten hiukan paremmin kuin paistaminen.

Kolmantena adventtina en löytänyt itsestäni täydellistä

äitiä, joka saisi aikaiseksi täydellisiä pipareita, jotka on

koristeltu täydellisin koukeroin. Taidanpa jatkossa tyytyä

kaupan ihaniin Tannisen pipareihin (kyllä Annas piparitkin käy

 jos Tannisia ei löydy) ja jättää koristelut minua taitavimmille.

Ensilumi

Minulla on jokseenkin ristiriitainen suhde ensilumeen.
Toisaalta rakastan sitä valkeutta ja riehakkuuteen
huokuttelevuutta, jota luminen maa minussa assosioituu.

Toisaalta joka vuosi ensilumen laskeutuminen maahan
tuo mieleeni 8 vuotta sitten työmatkalla sattuneen ulosajon.
Silloin yöllä oli satanut lunta ja aamulla tienpinnat olivat
liukkaat ja sohjoiset. Matkalla työpaikalle autoni
ajautui kaistojen keskellä olevaan sohjokertymään
ja lähti heittelehtimään vastaantulevien kaistalla.
En saanut autoani hallintaani, vaan autoni lensi
katolleen ojaan. Onneksi olin autossani yksin, onneksi vastaan
ei tullut yhtään autoa, ei edes niitä rekkoja,
joita sillä tiellä paljon kulkee ja onneksi minulle itselleni ei käynyt
kuinkaan. Selvisin pelkällä shokilla, auto tosin meni lunastuskuntoon.

Joka kerta, kun lähden ajamaan autoa ensilumen tultua,
olen jännittynyt ja äärimmilleen valppauteen virittynyt.
Paniikki iskee heti, jos auton perä vähänkin lähtee
sivuluisuun. Vielä muutama vuosi sitten pysäytyin autoni
tiensivuun, itkin paniikkini pois, rauhoituin ja jatkoin matkaa.
Edellisen elämäni kumppani huvitti itseään sillä,
että minun ollessa kyydissä hän lumikeleillä kaikissa kaarteissa
yliohjasi autoaan, jotta sen perä heittelehtisi. Minä vieressä
todellisella "pelkääjän penkillä" itkin ja rukoilin häntä lopettamaan,
turhaan. Hän vain nauroi ja kaasutti seuraavaan kaarteeseen.

Kaikesta huolimatta rakastan lunta, lumista maisemaa ja lumista tietä.
En ole antanut pelolle periksi, vaan ajan autoa kaikilla keleillä.
Onneksi elämä on nyt toisin ja vierelläni mies, joka suhtautuu
kokemaani Suurella Sydämellä ja Herkkyydellä.