Itsensä haastaminen

Viime aikoina olen ulkoistanut kaikki neulomiseen liittyvät tekemiset niille, joilla siihen on paremmat kyvyt. Olen ollut tyytyväinen tähän järjestelyyn, kunnes "pieni ääni" supsutti korvaani kelvottomasta äidistä, joka ei viitsi tehdä käsitöitä sekä kehnosta työntekijästä, joka ei osaa askarrella. Työni on vahvasti luovaan kädentyöhön liittyvää ja erilaiset askartelukyvyt nousee hallitsevaan asemaan. Vaikka en neulo, virkkaa tai askartele, pidän itseäni luovana ihmisenä. Piirrän, maalaan, valokuvaan ja ompelen ja nautin myös näiden asioiden tekemisestä. Se, miksi niiden parissa puuhailu on aiempaa vähäisempää, johtuu Naperosta ja siitä, että en kestä keskeneräisyyttä. Haluan saada aloittamani tekeleet valmiiksi sillä samalla kertaa. Nykyisessä asunnossamme ei ole minulle erillistä "harrastehuonetta" (toiveissa seruraavaan asuntoon) ja siten ei ole tilaa keskeneräisille töille.

Tämän pikkuäänen supsuttelun suivaannuttamana ostin kaksi lankakerää ja etsin lehdestä mukavanoloisen (lue: helpon) villasukkaohjeen. Haluan osoittaa itselleni, että kyllä minäkin osaan :=) Noh, kovin yksinkertaista tää itsensä haastaminen ei ole ollut. Silmukat loin kolme kertaa ja sukanvarren purin kerran. Tässä prosessissa olen huomannut henkistä kasvua itsessäni. Aiemmin olisin jo montaa kertaa nakannut puikot ja langat sinne minne valo ei paista, nyt en ole luovuttanut vaan kärsiväälisesti jatkan kutomista, hitaasti kohti päämäärää = valmista sukkaparia. Se, minä vuonna ne ovat valmiit, en osaa sanoa :=D

Rakkaudella, sinun

Rakkaudesta olen jo aiemminkin kirjoittanut, mutta mielestäni se on aihe, joka ei koskaan kulu. Joku voi varmasti olla eri mieltä kanssani.

Eräs ihanin elokuva, jonka muistan, on Ikuinen rakkaus, jossa ihana Gary Oldman esittää koskettavan riipaisevasti Ludwig van Beethovenia. Elokuva kertoo Beethovenin saavuttamattomasta, kuolemattomasta rakkaudesta veljensä vaimoon. Kuuroutuessaankin hän sävelsi tällaisen ihanan sonaatin rakkautensa kohteelle. Kun pistää silmänsä kiinni ja antaa musiikin virrata ja vallata mielen ja sydämen, ei voi olla tuntematta tätä rakkautta, kaipuuta ja ikävää, jota tämä sonaatti on täynnä.

Uskon, että ihmisen elämän aikana voi olla enemmän kuin yksi Suuri Rakkaus, Se Oikea. Että kaikki seurustelukumppanit ovat omalla tavallaan aina niitä oikeita siinä elämäntilanteessa ja ihmisenä kasvamisen vaiheessa, jossa kukin siinä vaiheessa on. Jokaisesta rakkaussuhteesta oppii itsestään ja toisista paljon, se miten kokemuksiaan hyödyntää, riippuu täysin henkilöstä itsestään. Ja rakastaa voi useampaa kuin vain yhtä ihmistä, rakkaudenlaji voi vain olla erilainen. Rakkaus ei koskaan kuole, vaan kehittyy, muotoutuu ja kypsyy ajan myötä. Tärkein rakkaussuhde on rakkaus itseään kohtaan. Jotta voi rakastaa muita, täytyy osata rakastaa itseään.

Rakkaus, kuten kaikki tunteet, on kehollinen. Piirrä mielessäsi lattiaan, tai kirjaimellisesti paperille, ihmishahmo ja mieti, missä kohtaa Sinun kehoasi rakkaus tuntuu. Miksi se tuntuu juuri siinä kohdassa?

Tunnustus

Sain tämän tunnustuksen Elämän pyörteissä -blogin Katjalta. Suuret kiitokset kunnianosoituksesta!

Tunnustuksen mukana tuli haaste vastata viiteen blogiin liittyvään kysymykseen ja jakaa tunnustus edelleen viidelle, jotka mielestän sen ansaitsevat.

1. Milloin aloitit blogisi?

Tämän Sohvanvaltaajan aloitin tämän vuoden tammikuussa. Itse asiassa ensimmäinen sohvanvaltaajan kirjoituksen on päivätty 31.1.2011!! Eli ihan aloittelija olen vielä tässä bloggaamisessa :=) Tammikuun alussa aloittelin kirjoittelemaan Pohjoistuulen puhallus -blogiin. En ollut tyytyväinen nimeen, se ei ihan kuvannut kuitenkaan minua. Siellä on samankaltaista kirjoitelmaa kuin tässäkin blogissa.

2. Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?

Pohdiskelen omaa elämääni, siinä tapahtuneita käänteitä. Ajatuksia ja tuntemuksia, jotka kunakin päivänä ovat olleet pinnalla tai tulleet esiin. Kirjoitan asioista, jotka koskettavat minua jollain tavalla. Aihepiirit ja teemat liittyvät työelämään, vapaa-aikaan, pikkulapsiperheen arkeen, äitiyteen, vanhemmuuteen, elämän käännekohtiin, unohtamatta kaikkien rakkaimpia: elokuvia, musiikkia ja kirjallisuutta.

3. Mikä seikka tekee blogistasi erikoisen verrattuna muihin?

Kirjoitan minun elämästäni, omista tunteista ja kosketuksista. Kirjoitukseni kertovat minusta, ne ovat minun ja minua rehellisimmilläni.

4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?

Olen aina ollut kirjoittamisella asioita purkava ja tutustuttuani pariin läheisen tuttavan blogiin, ajattelin, että tämä voisi olla minun juttuni. Ja omalta tämä tuntuukin :=)

5. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?

Tällä hetkellä en oikeastaan mitään. Jokainen uusi kirjotus on erilainen kuin edellinen ja sisältö, kirjoitustyyli, teemat ja sanavalinnat muuttuvat ja siten omalla tavalla muovaavat ja muuttavat blogiani. Toivon, että jatkossakin voisin kirjoittaa monipuolisesti eri aiheista ja siten tuoda särmää blogiin.

Jaan tunnustuksen eteenpäin seuraaville bloggaajille:

Huopamuori
Pia, annat och blandat
Villiina, Hevosvoimilla
Wihtori, wihtorin valinnat
Downshifter Molly

Löytyneitä lappuja

Sain viime viikolla Suuren Inspiraation ja siivosin lehti- ja paperipinoja, joita oli kertynyt vähän joka huoneeseen. Vaihdoin myös järjestystä kotona, en tosin huonekalujen paikka vielä, vaan pieni muotoisesti pikkutilpehöörien paikkoja. Yhden lehtipinon välistä löysin lapun, jonka olen muistaakseni saanut neuvolatädiltä reilu vuosi sitten.

"Lapsi, jota arvostellaan paljon,
oppii tuomitsemaan.
Lapsi, joka kohtaa vihamielisyyttä,
oppii tappelemaan.
Lapsi, joka joutuu naurunalaiseksi,
kehittyy epävarmaksi.
Lapsi, joka jatkuvasti saa kokea häpeää,
kehittyy syyllisyydentunteiseksi.

Lapsi, jota kohdellaan suvaitsevaisesti,
oppii avarakatseiseksi.
Lapsi, jota kannustetaan,
kehittää itsetuntoaan.
Lapsi, joka kohtaa ystävyyttä,
oppii tuntemaan luottamusta.
Lapsi, joka saa kokea avointa peliä,
oppii oikeudenmukaisuutta.
Lapsi, joka hyväksytään ja jota kunnioitetaan,
tuntee turvallisuutta."

Dorothy Law Holte

Eläytyminen

Nautin suuresti lukemisesta, kirjojen suhteen olen valikoiva. Huomattavasti valikoivampi kuin elokuvien. Itselleni epätyypillisesti ostin joulukuussa kaksi kirjaa pelkästään sen perusteella millaisen kuohunnan niiden elokuvaversiot ovat ihmisissä aiheuttaneet. Itse en ole näitä elokuvia nähnyt, ja nyt luettuani kirjat en enää voikaan, koska kirjan perusteella olen luonut visuaalisen maailman, joka ei ehkä vastaa elokuvien ohjaajan mielenmaisemaa.

Molemmat kirjat, Aavikon kukka ja Precious, vaikuttivat minuun voimakkaasti eläytymisen tasolla. Aavikon kukka -kirjassa yhtenä pääteemana oli päähenkilön kokema naisen sukupuolielinten silpominen. Näin pienen tytön äitinä se jotenkin kuvottaa kaksinverroin enemmän, että tällaista väkivaltaa tehdään ihan pienille tytöille 28 maassa. En voisi ikinä kuvitella, että minkään uskonnon, kulttuurin tai perinteen nimissä antasin oman pikkuiseni silvottavaksi.

Kirjassa Precious koin samankaltaista ahdistuksen sekaista eläytymistä päähenkilön insesti- ja väkivaltakokemuksista. Kirjaa lukiessa mietin, miten joku voi hakata omaa tytärtään ja miten äiti voi käyttää tytärtään seksuaalisesti hyväkseen. Tai mikä saa isän haluamaan seksiä tyttärensä kanssa ja miten äiti voi antaa kaiken tapahtua silmiensä edessä senkin jälkeen kun tytär on synnyttänyt kaksi lasta isälleen.

Maailma on käsittämätön ja pahuutta ei saa kitketyksi millään. Voi vain itse toimia toisin, suojata, tukea ja turvata oman jälkikasvunsa elämää. Ja omalta kohdaltaan uskaltaa puuttua tilanteisiin, joissa lähisuhdeväkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä ilmenee.

Haaveista totta

Jatkan hieman aiemman blogikirjoitukseni aiheesta: unelmien tavoittelusta ja rakkaiden huomioimisesta.

Olen vahvasti sitä mieltä, että läheisien huomioiminen ja unelmien tavoittelu eivät sulje toisiaan pois. Päinvastoin. Omat unelmat ja haaveet, kumppanin unelmat ja haaveet, avoin asioista puhuminen sekä toisen kunnioittaminen työstävät ja jalostavat molempien haaveet ja unelmat sellaisiksi, jotka ovat toteuttamiskelpoisia. Tiedän, tällainen saattaa olla kaukana itse kunkin nykytilanteesta, ei se siltikään tarkoita sitä, ettei kuvaamani tilanne olisi saavutettavissa oleva. Täytyy yhdessä haluta työstää unelmaansa ja tulla toista puolitiehen vastaan.

Olen aina ollut sitä mieltä, että ihmisen pisin matka on kulkea puolitiehen toista ihmistä vastaan.

Kuitenkin, jos unohtaa itselle tärkeät asiat, ne joista oma onnellisuus rakentuu, on se silloin väärin ei vain itseään vaan myös kumppaniaan kohtaan. Hän kun elää siinä uskossa, että toinen on tyytyväinen ja onnellinen juuri tässä tilanteessa, vaikka tosiasiassa niin ei ole. Vain ihminen itse on oman unelmansa esteenä. Kaikki riippuu siitä, kuinka paljon haluaa unelmansa saavuttaa ja onko itse haluakas kulkemaan vaihtoehtoista reittiä. Ja voihan olla niinkin, että oma alkuperäinen suunnitelma siitä, miten unlemansa saavuttaa ei olekaan se paras ratkaisu. Vaan kun olosuhteiden "pakosta" ottaa rakkat huomioon ja näkee vaihtoehtoisen reitin, voi siitä sukeutua jotain velä parempaa.

"Life is like a box of chocolate, you´´ll never know what you get." Forrest Gump

Unelmistaan voi tehdä totta.

Mielenrauhaa

Huomaan kaipaavani rauhallisuutta niin ympäristössäni, työssäni kuin pääni sisällä. Kuulun siihen osaan ihmisistä, joiden on kaikki rajansa opittava asettamaan kovimman kautta. Pää on lyötävä seinään kerran tai kaksi, ennen kuin voi oppia tekemään toisin. Olen aina ihaillut niitä, joilla on sisäsyntyinen kyky asettaa itselleen rajat, tietää mikä ratkaisu on kulloinkin se oikea ja niitä, joilla on kyky sekoitella montaa keitosta samaan aikaan. Itselleni jo kahden sopan keittäminen yhtäaikaisesti tietää katastrofia...

Mielenrauhan saavuttaminen on tällä hetkellä minulle päälimmäinen asia ja samalla tärkein itseäni koskeva muutoskohde. Koko aikuisikäni olen juossut paikasta, työstä ja ihmissuhteesta toiseen. Nyt haluan rauhoittua ja nauttia tästä hetkestä, tästä onnesta ja tasapainoisuudesta nykyisessä perhetilanteessani. Itselleen ja luonteelleen ei mitään voi, mutta aina voi kehittyä ja oppia sopeuttamaan toimintaansa toiseen suuntaan. Minun oppimisen paikkani on hidastaminen, harkitseminen, tärkeysjärjestyksen muistaminen ja kohtuullisuus.

Hidastamista, tilanteeseen ja hetkeen pysähtymistä harjoittelen valokuvaamalla. Yksityiskohtien, tilanteiden ja tunnelmien havainnointi, niiden ikuistaminen ja välittyminen kuvien kautta toimii minulla meditaation tavoin. Keskittymällä johonkin aivan muuhun, pystyn irrottautumaan hektisyydestä ja vauhdinhurmasta. Silloin en ajattele mitään, vaan imen itseeni näkymiä, visioita, muuta maailmaa ja perspektiivejä. Kyllä maailma näyttää eriltä kävellen kuin auton tuulilasin lävitse :=)

Rauhallisuutta pääni sisälle haen joogaamisesta, kirjojen ahmimisesta, leffojen katselusta sekä nyt tästä kirjoittamisesta. Vielä pitäisi löytää keino saada päänsisäinen rauha työhön. Tämän hetkistä työtäni kuvaa Aki Sirkesalon sanat:" annoin pikkusormen, se vei koko käden.." Tein viikonloppuna itselleni lupauksen tai tavoitteen, ihan kuinka vaan sen haluaa nimetä, että vuoden kuluttua teen sellaista työtä, josta nautin, joka on kaikin puolin tyydyttävää ja sopivan lähellä kotia ja jossa voin hyödyntää kaikkia osaamiseni alueita.

Rauhaa kotielämään saan suunnittelemalla ja varaamalla omaa aikaa rakastamilleni asioille. Myös Naperon kasvaminen sylivauvasta taaperoksi omalla tavallaan tuo rauhallisuutta, enemmänkin henkisellä tasolla kuin "auditiivisesti ja fyysisesti". Pikkulapsivaihe oli minulle äärettömän rankkaa. Jouduin kohtaamaan itsessäni puolia, joiden olemassa olosta en ollut tietoinen ja joiden käsitteleminen oli vaikeaa. Nyt tuntuu, että hallitsen itseni ja vanhemmuuden. Olen sinut kokonaisuuden kanssa. Se on paljon se. Vielä haluan välittää Naperolleni, että harkitseminen, hitaus ja rauhallisuus eivät ole heikkouksia, vaan vahvuuksia ja taitoja, joiden avulla satuttaa vähemmän itseään ja siinä samalla muita.

Ystävyydestä

Ystävyys on maailman tärkein asia. Sanotaan, että "näytä minulle ystäväsi niin minä kerron millainen sinä olet". Tämä pitää varmasti täysin paikkansa. Ihminen valitsee luotetuiksi ihmisiksi kahdenlaisia ihmisiä: niitä, jotka ovat samanlaisia kuin hän itse ja niitä, jotka ovat hänen vastakohtiaan. Todelliset ystävät ovat niitä, joiden kanssa voi mennä kuukaisuiakin ilman yhteydenpitoa ja sitten kun taas kuullaan tai nähdään, jatkuvat jutut siitä mihin viime kerralla jäivät. Todellinen ystävyys ei ole kiinni siitä, kuinka usein pidetään yhteyttä, vaan siitä läsnäolemisen, kuulemisen ja todellisen tukena olemisen konkreettisuudesta niinä hetkinä kun jutellaan. Ja siinä, että tietää voivansa soittaa mihin aikaan tahansa toiselle tietäen ystävän olevan silloin minua varten. Todellinen ystävyys ei mielestäni ole sidoksissa sukupuoleen, ikään, sosiaaliseen statukseen, uskontoon tai kansallisuuteen. Todellinen ystävyys yhdistää erilaiset taustat ja ylittää kulttuurisesti mahdottomat sillat.

Ystävänpäivä ei ole vain jokaisen vuoden 14 helmikuuta, vaan vuoden jokainen päivä on ystävänpäivä. Parisuhteita tulee ja menee, mutta ystävät pysyvät. Tässä keski-iän kynnyksellä olen huomannut sen, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä vaikeampaa on saada uusia ystäviä, tuttavuuksia kyllä mutta oikeaa sydämen tasolla kohtaavaa syvää ystävyyttä, se on haasteellisempaa. Hyvät ystävyystaidot ovat perusta seurustelutaidoille ja ne taas ovat pohjana parisuhdetaidoille. Miten kohtelen toista, millaista kohtelua siedän, millainen on hyvä kaveri, kuuluuko kaveruuteen toisen nolaaminen, toisen asioiden levittäminen ja miten ristiriidat ratkaistaan. Nämä ovat niitä kysymyksiä, joihin opettelemme etsimään vastauksia lapsuudessa päiväkodissa ja koulussa. Se, millaisia vastauksia löydämme kertoo siitä, millaisia olemme ystävinä, seurustelukumppaneina tai puolisoina. Koko elämä on kasvamista ja kukaan ei tule elämässään valmiiksi, siksi ystävyys-, seurustelu- ja parisuhdetaitoja voi harjoitella, ja harjoitellaankin, läpi elämän.

Ihanaa ystävyyden päivää kaikille!

Elokuvia ja idoleita

Tänä viikonloppuna tuli telkkarista yksi menneiden vuosien suosikkileffani: Piina. Muistan, miten istuin olisiko ollut -95, leffateatterin pimeydessä ja jännitin sydän sykkyrässä miten leffa tulee päättymään.

Mielenkiintoinen ajankohta viime aikaisten uutisointien näkökulmasta on esittää tämä leffa nyt, kun alkuvuodesta on julkistettu oikeudenpäätös "myrkkyhoitajan" syytteistä. Leffassa mahtavan Kathy Batesin näyttelemä Annie-hoitaja oli syytettynä lasten murhista ja päätyi järkyttävillä väkivallan teoilla pitämään vankinaan lempikirjailijaansa.

Toinen näkökulma, joka nousee tätä leffaa katsoessa on fanittaminen. Kun on fanittamista värittää pakkomielteisyys, todellisuudesta vieraantuminen ja elinpiirien kaventuminen vain faniuden ympärille, on seurauksena juuri tällainen Annie. Hän uskoo tekevänsä oikein pakottaessaan kirjailijan jatkamaan Annien fanittamaa kirjasarjaa. Nykyisiä pakkomielteisiä faniuden muotoja ovat idolin seuraan löyttäytyminen, hänen seuraamisensa ja samoissa paikoissa käyminen ja tekstarihäiriköinti.

Idolirakkaus kuuluu osana nuoren seksuaalisuuden kehittymiseen ja sen kauden tehtävänä on, että nuori oppii sietämään pettymyksen, että rakkaus idoliin on yksipuolinen ja toteutumaton. Idolin sukupuolesta ei voi tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä nuoren sukupuoli-identiteetin kehittymisestä. Se on vaihe, jonka kaikki käyvät läpi. Huolestuttavaa on se, jos idolirakkauden vaihe jatkuu pitkälle aikuisuuteen ja fanittamisen muodot pysyvät silti samoina. Itse fanitan edelleen Depeche Modea ja olen fanittanut aina 80-luvulta lähtien. Enää en kuvittele, että David Gahan menee kanssani naimisiin enkä myöskään tapetoi jokaista seinää ja ovea kotonamme hänen ja bändin kuvilla. Nykyisin fanittamiseni on keikoilla käymisen ja ajoittaisen tiiviin levyjen kuuntelun tasolla. Aikuiseksi kasvaminen on tapahtunut minulla myös idolisoinnin alueella.

Kukkien kauneus

Sain tämän orkidean ystävältäni reilu vuosi sitten. Saatesanoina oli:" koska olet ehkä ainoa ystäväni, jolla on jonkinlaista hortonomin vikaa, tässä sulle kunnon haaste, saada tämä kukkimaan useita kertoja". Oikealle ihmiselle haaste osoitettiin, koska ihme ja kyllä sain orkidean kukkimaan kolmannen kerran! Tämä nykyinen kukkavana on kukkinut jo kolme kuukautta!

Rakastan kauniita, hieman erikoisia kukkia. Erityisesti leikkokukat viehättävät minua. Kuten kaikessa, myös kukissa olen valikoivan nirso. Kukkien pitää olla persoonallisia, monikerroksisia, väriskaalan vaihteleva ja yksinäänkin katseenvangitsija huoneessa. Juuri orkideat, leinikit, pionit ja tasetit lähtevät kukkakaupasta kotiini. Aloitan kevään tuomisen sisälle aikaisin, tuhlaan rahani tammikuusta alkaen tulppaaneihin. En voisi kuvitella tuovani kotiimme silkki- tai muovikukkia. Mieluummin olen sitten ilman kuin luovun aitoudesta. Kukkien lisäksi tuon luonnon lähelle minua täyttämällä kotini viherkasveilla. Ja ihanaa on se, että Napero jättää kukkaruukut, kukat ja mullat rauhaan enkä ole joutunut siirtämään yhtään ruukkua ylös hänen ulottuviltaan. Jukkapalmu ja kumipuu voisivat todellakin olla aika hullunkurisen näköisiä amppelikasveina :=D

Tässä joku aika sitten näin unta, että minulla oli kukkakauppa. Pystyn vieläkin muistamaan minkä värinen ja mistä materiaalista lattia unessa oli, minkä väriset seinät ja katto sekä katto- ja jalkalistat olivat. Olin onnellinen ja tyytyväinen unessa ja ylpeä kaupastani. Uni oli niin todentuntuinen, että aamulla olin ihan varma, että minulla on kukkakauppa!!

Anteeksipyytämisen jalo taito

Olen usein huomannut, miten vaikeaa joillekin on myöntää olevansa väärässä, käyttäytyneensä ala-arvoisesti tai tahallisesti tai tahattomasti loukanneensa toista. Sitä on niin vaikea katsoa peiliin ja todeta erehtyneensä, sehän vaatisi oman epätäydellisyyden julkista myöntämistä. Ja sehän se vasta kamalaa olisikin! Anteeksi pyytämisen vaikeutta lisää yhteiskunnasta huokuva arvostus oikeassa olemista kohtaan tai ainakin sitä kohtaan, että osaa puhua itsensä ulos kuin koira veräjästä ollessaan väärässä ja silti myöntämättä sitä saatikka että pyytäisi anteeksi.

On ihanaa kohdata ihmisiä, jotka vilpittömästi pystyvät "nöyrtymään" ja sanomaan anteeksi. Itse olen sen luonteinen, että pyydän anteeksi vähän kaikkea, joskus jopa olemassa oloani. Nykyään olen tässä kohden vahvistunut ja kasvattanut selkärankaa ja itsearvostusta. Edelleen kuitenkin minä olen se, joka riidan jälkeen ensimmäisenä sovittelee ja pyytää anteeksi. Jostain juontaa juurensa se kykenemättömyys sietää riitaa ja siitä huokuvaa negatiivista energiaa.

Ja sitten on, ikävä kyllä, niitä ihmisiä, joilla ei ole kykyä nöyrtyä. Vaan he hajoita ja hallitse - tekniikalla pyrkivät manipuloimaan tilanteita ja käyttämään valtaa muiden pyörittämiseen mielensä mukaan. Kutsun tällaisia ihmisiä riidankylväjiksi. Olen varma, ettei kukaan voi olla kohtaamatta tällaisia ihmisiä. Jokaisessa työyhteisössä on aina joku, jolle riidankylväys on muodostunut taiteenlajiksi ja työvälineeksi. Vaarallista työyhteisön kannalta on, jos nämä ihmiset pääsevät esimiesasemaan ja käyttämään valtaansa väärin, ja työnantajan tuella. Silloin työntekijät, alaiset ovat vaikeassa tilanteessa kun yrittävät pitää kiinni oikeuksistaan samalla olla suututtamatta esimiestään ja hoitamaan työnsä esimerkillisesti. Jotenkin mahdoton yhtälö, vai mitä? Raskaaksi työntekeminen tässä tilanteessa muodostuu, myös ratkaisujen löytämisen kannalta koska tällainen esimies yleensä näkee työterveyshuollon, työsuojelun ja edunvalvonnan vihollisenaan, joka tulee ja murtaa hänen uskottavuutensa kyseenalaistamalla hänen ammattitaitonsa. Surullista, että ihmisen täytyy elää niin suuressa pelossa ja epävarmuudessa omasta osaamisestaan, että täytyy myrkyttää muita ja työyhteisöä.  Seuraavan kappaleen omistan kaikille niille, joiden lähiympäristössä on riidankylväjä.

Luopumisia

Luopuminen on tärkeä osa elämää ja aina jostain täytyy luopua, jotta voi saada jotain uutta ja kenties parempaa tilalle. Eräs ystäväni tässä hiljattain kertoi omista luopumisistaan suhteessa työhön ja siitä, että hänen kohdallaan päätös luopua oli ainoa oikea ja että hän on tilalle saanut rikkaamman ja valoisamman työn, josta hän nauttii. Hänen kokemuksensa luo minullekin rohkeutta ja uskoa muutoksen ja luopumisen positiiviseen voimaan.

Elämässäni on aina säännöllisen epäsäännöllisesti tullut eteen tilanteita, joissa on pitänyt luopua sen hetkisen elämän mahdottomista kuvioista joko ihmisistä, asuinpaikkakunnasta tai työstä. Ympyrä on minun kohdallani tehnyt taas täyden kierroksen ja minun pitää vastata kysymykseen:" luovunko tästä ja heittäydyn tuntemattomaan vai yritänkö sinnitellä tässä tilanteessa ja toivoa muutosta parempaa". Noin 90 %:ssa ratkaisuni on ollut luopuminen. Tässä nykyisessä tilanteessa vastaus ei ole yhtä helppo kuin aiemmissa.

Kuten yksi tuttavani käsitteli blogissaan unelmien tavoittelemista ja niiden saavuttamista, myös minä näen tärkeänä pitää omassa mielessäni kirkkaana sen oman unelmani, jota haluan tavoitella. Dilemma tulee siitä, kun unelma ja todellisuus ovat hyvin kaukana toisistaan ja siinä valossa unelmakin alkaa näyttää epärealistiselta. Minä uskon kuitenkin niin, että liittyi unelma sitten mihin tahansa asiaan, ihminen itse on unelmansa toteutumisen esteensä. Kun oikein kovasti jotain haluaa ja sitä kohti tavoittelee ja sen eteen tekee töitä, voi mitä tahansa saavuttaa eikä mikään ole mahdotonta. Minäkin olen päättänyt pitää unelmistani kiinni ja tehdä töitä sen eteen, että ne muuttuisivat todeksi vaikka se edellyttäisi suuriakin luopumisia. Se on minun uudenvuodenlupaukseni, ja nyt julkinen sellainen.

Avoimuuden hinta

Olen painiskellut viimeiset päivät avoimuuden kysymyksen äärellä. Kaikilla asioilla on tässä maailmassa hintansa, niin aineellisilla kuin aineettomilla. Itse olen kompastunut avoimuuteen. Olen aina ajatellut, että avoimuus on positiivinen ja muutosta tuova asia ja olemalla muita kohtaan avoin, saan samanlaista vastakaikua. Samoin olen aina ajatellut, että kun kohtelee muita niin kuin haluaisi itseään kohdeltavan, saa itseään kohtaan hyvää takaisin. Tiedän joskus olevani turhankin avoin ja kertovani liikaa ja liian vieraille ihmisille asioistani.

Nyt olen nostanut vaaleanpunaiset lasit silmiltäni ja näen kuinka väärässä minä olen ollut. Ei avoimuuteen vastata hyvällä, vaan se käännetään sinua itseäsi vastaan ja sopivassa yhteydessä avoimuudestasi tehdään heikkoutesi. Samoin kiltteys ja toisten kohteleminen hyvin eivät tuo bumerangina hyvää itselle, vaan päinvastoin. Minulla on ilmeisesti seitsemän vuoden sykli kaikissa asioissa. Nyt samankaltaiset avoimuuteen liittyvät kysymykset tulevat eteeni kuin joiden parissa olen seitsemän vuotta sitten viettänyt unettomia öitä.

Avoimuus on jännä asia siinä mielessä, että sanojen ja puheen tasolla avoimuus on vahvuus ja esim. työhaastattelussa jokainen korostaa olevansa avoin. Tässä yhteydessä avoimuus nähdään yhtenä yhteistyökykyisyyden osatekijänä. Tosin itse yhteystyötä tehdessä avoimuus ei sitten enää olekaan hyvä asia, vaan mielipiteensä avoimesti esittävä nähdään hankalana ja kärkkäänä haitantekijänä. Kiltteys on ehkä vielä haitallisempaa itselle kuin avoimuus. Kilttiä ihmistä voidaan taluttaa kuin pässiä narussa ja sopivilla sanoilla suostuttelemaan omien oikeuksien polkemiseen. Kiltti ihminenhän ei osaa sanoa EI ja jos erehtyy sanomaankin, niin hirveän syyllisyydentuskan lannistamana hän kuitenkin pyörtää kieltävän vastauksensa. Minun kohdallani avoimuuden hinta on turhankin kova. Niin myös kiltteydestä on minua sakotettu aika roimasti. No, ehkä nyt viisastun ja osaan vastaisuudessa suojata itseni.

Minusta

Näin uuden blogin kunniaksi jaan tässä Kädelllisen päiväkirjassa lukemani tekstiaiheen: seitsemän asiaa minusta.

• Rakastan aamun hiljaisuutta. Vaikka en olekaan aamuihminen, minusta on ihanaa nousta töihinmenon takia tuntia aikasemmin kuin muu perhe. Nautin siitä yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta, se antaa minulle tarvitsemaani rauhoittumista, rauhassa heräämistä ja virittäytymistä puhetta täynnä olevaan työpäivään.

• Odotan jo nyt elokuun pimeneviä kesäiltoja, täyteläisin värein valaistua taivasta. Sitä, että saunan jälkeen istun terassilla imemässä itseeni tätä ihanaa näkymää. Sitä, että voi sytyttää kynttilät ja ulkolyhdyt ja nauttia lasin punaviiniä laskevan auringon kajossa.

•  Punaviinit ovat intohimoni. Erityisesti etelä-afrikkalaiset, argentiinalaiset ja italialaiset punaviinit ovat minun makuuni. Näin aikuisiällä olen löytänyt uuden ihastuksen kohteen: kuohuviinin. Varsinkin marjaiset ja rosékuoharit ovat minun suosikkejani.

• Nautin luonnosta, metsän tuoksusta sateen jälkeen, meren aaltojen loiskeesta rantakallioon, ukkospilven lähestyvästä tiiviydestä. Pienimuotoisesti tuon luonnon lähelleni lukuisilla viherkasveilla. Uuteen asuntoon muuttaessani tuon ensin sisälle viherkasvit sen jälkeen vasta alkaa varsinainen sisustaminen ja mööbelien liikuttelu.

•  Olen varmaan poikkeus lajissani, sillä pidän muuttamisesta. Tavaroiden pakkaamisesta ja siinä samassa elämän inventaarion tekemisestä, konkreettisella tavalla negatiivisen lastin heittämisestä roskiin. Olen luonteeltani kuin muuttohaukka, juureton ja uusien maisemien nälkäinen. Inhoan laatikkovuoria, joten muuttolaatikot ovat tyhjiä ja tavarat paikoillaan jo muuttopäivän iltana.

• Omakotitaloon muutettuani minussa on herännyt syvää talviunta nukkunut "hortonomi". Hipsukoissa sen takia, että olen vielä täydellinen noviisi ja amatööri mitä tulee puutarhassa häärimiseen. Eräs ystäväni sanoi, että "muistatko joskus olit varma ettet ikinä halua muuttaa omakotitaloon". Se on totta. Aiemmin olin sitä mieltä, että jos kuunaan muutan niin sitten palkkaan puutarhurin ja talonmiehen hoitamaan pihan ja kaikki korjaushommat. Vaan kuinkas kävikään, täällä minä nyt malttamattomana odotan kevättä ja lumien sulamista jotta pääsen puutarhaan toteuttamaan taas uusia visioita.

• Äitiys on minulle iso asia. Olen erittäin onnekas, että olen saanut vierelleni kumppanin, jonka kanssa olen voinut luottavaisin mielin perustaa perheen. Itsestään selvää äitiys ja perhe eivät minulle ole koskaan olleet, joten kiitollisuuteni on sanoin kuvaamatonta. Kun vihdoin tulin äidiksi, oli se minulle suuri järkytys. En osannutkaan tulkita lapseni itkua, olin epävarma itsestäni ja kyvyistäni ja ahdistunut siitä, etten enää voinutkaan itse päättää milloin syön, käyn suihkussa, nukun ja käyn vessassa. sanotaan, että lapsi opettaa vanhempiaan, minun kohdallani se on totisinta totta. Lapseni on opettanut minulle keskeneräisyyden, epävarmuuden ja hallitsemattomuuden sietämisen.

Herkistymisiä

Olen aina rakastanut musikaalielokuvia. Erityisesti tätä Cherbourghin sateenvarjoja.

Rakkauslauluista hyvin harva lopulta koskettaa minua syvältä. Jotenkin ne ovat niin päälle liimatun oloisia että aito tunteiden juurille pääseminen on vaikeaa. Tämä rakkauslaulu on kaikista rakkauslauluista minulle Se Ainoa Oikea. Ihan yhtä koskettava on Topi Sorsakosken versio samasta kappaleesta. Näin viikonlopun kunniaksi laitoin molemmat, jotta jokainen voi valita kummasta itse pitää. Rakkauden täyteistä lauantaita kaikille!



Elokuvaa ja elämää

Rakastan elokuvia ja aina tilaisuuden tullen valitsen katsottavaksi elokuvan, jonka tiedän herättävän minussa tunteita, ajatuksia ja johon samaistuminen avaa minulle reitin työstää omaa elämääni. Katson paljon elokuvia, tosin Naperoni syntymän myötä aikaa tälle rakkaalle harrastukselle ei ole enää samalla tavalla kuin ennen. Usein löydän elokuvista elementtejä omasta elämästäni.

Tällä hetkellä olen palannut Lars von Trierin elokuviin. Erityisesti Dogville ja Dancer in the dark ovat läheisen samaistumisen "kohteina". Elämässäni on nyt vaihe, jossa tuntuu siltä, että joku muu määrittelee elämääni ja minua. Tuntuu kuin olisin sisällä elokuvassa enkä voi itse vaikuttaa siihen, mitä tapahtuu ja millaiseksi loppu muodostuu. Kuten Dancer in the darkissa Selman etenevää sokeutta käytetään hyväksi häntä itseään vastaan, niin myös minun henkilökohtaiset asiani kääntyvät minua vastaan. Ja kuten Dogvillessa Grace sidotaan yhteisöön maksamaan avuntarpeestaan kalleimman kautta, niin myös minä tunnen olevani sidottu tällaiseen tilanteeseen.

Kummallisuuksia

Tässä jokin aika sitten keskustelin yhden muusikkoystäväni kanssa laulamisesta, äänenkäytöstä äänihuollosta. Siinä samassa tulin maininneeksi päänsäryt ja yön jäljiltä väsyneet leukani. Hän antoi vinkin, että joka ilta ennen nukahtamista pistäisin kuoharipullon korkin pitkittäin hampaitteni väliin. Korkki suussa hengittelisin rauhassa ja rentouttaisin leukani noin 10 minuutin ajan. No, päätin sitten ryhtyä tuumasta toimeen. Ensimmäisenä iltana oli hyvä, että ylipäänsä sain suuni niin auki, että korkki mahtui hampaiden väliin. Toisena iltana jo pystyin pitämään korkin suussa hetkisen. Siitä sitten ilta illan jälkeen leukani lihakset pikkuhiljaa venyivät ja pystyin rentouttamaan lihakset. Harjoitus todellakin helpotti päänsärkyäni eikä leukanikaan olleet enää yön jälkeen väsyneet. Kannattaa kokeilla. Ystäväni sanoi, että laulajat käyttävät tätä harjoitusta äänenkäytön opettelussa ja äänihuoltoharjoituksena.

Toinen jännä asia tuli eteeni vyöhyketerapiassa. Hoidossa kivuliaimpia pisteitä jaloissani ovat kaikki liittyneet tavalla tai toisella suolistoon ja ruuansulatukseen. Vyöhyketerapeuttini ehdotti, että aamuin ja illoin hampaiden harjauksen yhteydessä harjaisin myös kieleni, tietysti ilman hammastahnaa. Hän perusteli tätä sillä, että ihmisen ruuansulatus alkaa jo suussa ja kielen päällä olevat bakteerit ja kuona-aineet kulkeutuvat suoraan suolistoon ja sitä kautta tuovat suolisto-ongelmia. Ihan heti ei minulle olisi tullut mieleen kilen ja suoliston yhteys toisiinsa, mutta hänen kertomansa jälkeen se kuulosti todella loogiselta ja järkeen käypältä.

Kummallisuuksia ne silti minulle, ainakin sillä hetkellä olivat.

Fiilistelyä

Viime aikoina olen, yllättävää kyllä, tykästynyt Chisun lauluihin. Aiemmin hänen äänensä ja laulutyylinsä on ärsyttänyt minua, mutta nyt olen jotenkin kuullut laulun äänen takaa. Tällä tarkoitan sitä, että lauluääni on tullut merkityksettömäksi ja sanat nousseet tärkeimmäksi tekijäksi kappaleissa. Haluan jakaa muillekin omasta mielestäni erityisen koskettavan Chisun kappaleen. Tämä kappale herättää minut ajattelemaan sitä, miten jokainen kohtaaminen, keskustelu toisen ihmisen kanssa voi aina olla ratkaisevaa osapuolille. Miten tärkeää olisi oikeasti pysähtyä toisen kertomaan ja todellakin kuulla ja kuunnella, mitä hän yrittää meille kertoa. Ulkokuoreltaan ihminen voi olla mitä vain, iloinen, energinen, säteile tai hurmaava ja silti sisältä kokea itsensä tyhjäksi, turvattomaksi ja hädissään olevaksi. Silloin toisen vähättely, oman tunteen mitätöinti voi olla musertavaa ja olla viimeinen naula arkun kanteen. Tätä kuuntelemisen taito yritän itse opetella joka päivä ja muistuttaa itseäni kohtaamisen ainutkertaisuudesta ja rajattomista mahdollisuuksista. Niin hyvässä kuin pahassa.