Elokuvia ja idoleita

Tänä viikonloppuna tuli telkkarista yksi menneiden vuosien suosikkileffani: Piina. Muistan, miten istuin olisiko ollut -95, leffateatterin pimeydessä ja jännitin sydän sykkyrässä miten leffa tulee päättymään.

Mielenkiintoinen ajankohta viime aikaisten uutisointien näkökulmasta on esittää tämä leffa nyt, kun alkuvuodesta on julkistettu oikeudenpäätös "myrkkyhoitajan" syytteistä. Leffassa mahtavan Kathy Batesin näyttelemä Annie-hoitaja oli syytettynä lasten murhista ja päätyi järkyttävillä väkivallan teoilla pitämään vankinaan lempikirjailijaansa.

Toinen näkökulma, joka nousee tätä leffaa katsoessa on fanittaminen. Kun on fanittamista värittää pakkomielteisyys, todellisuudesta vieraantuminen ja elinpiirien kaventuminen vain faniuden ympärille, on seurauksena juuri tällainen Annie. Hän uskoo tekevänsä oikein pakottaessaan kirjailijan jatkamaan Annien fanittamaa kirjasarjaa. Nykyisiä pakkomielteisiä faniuden muotoja ovat idolin seuraan löyttäytyminen, hänen seuraamisensa ja samoissa paikoissa käyminen ja tekstarihäiriköinti.

Idolirakkaus kuuluu osana nuoren seksuaalisuuden kehittymiseen ja sen kauden tehtävänä on, että nuori oppii sietämään pettymyksen, että rakkaus idoliin on yksipuolinen ja toteutumaton. Idolin sukupuolesta ei voi tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä nuoren sukupuoli-identiteetin kehittymisestä. Se on vaihe, jonka kaikki käyvät läpi. Huolestuttavaa on se, jos idolirakkauden vaihe jatkuu pitkälle aikuisuuteen ja fanittamisen muodot pysyvät silti samoina. Itse fanitan edelleen Depeche Modea ja olen fanittanut aina 80-luvulta lähtien. Enää en kuvittele, että David Gahan menee kanssani naimisiin enkä myöskään tapetoi jokaista seinää ja ovea kotonamme hänen ja bändin kuvilla. Nykyisin fanittamiseni on keikoilla käymisen ja ajoittaisen tiiviin levyjen kuuntelun tasolla. Aikuiseksi kasvaminen on tapahtunut minulla myös idolisoinnin alueella.