Sopivasti lihava

Minun kohdallani täysi paradoksi. Asenne, johon pyrin mutta millään en pääse. Kropanmuoto, jota omassa kehossani kammoksun, mutta jonka välttämiseksi en jaksa tehdä yhtään mitään. Tässä pienimmän sairastelun takia kotona hengaillessani olen turhan tiuhaan kulkenut peilin ohi. Joka kerta sama juttu: hätkähdän peilikuvaani. "Olenko mä oikeasti tuossa? Noi siis on mun jalat ja maha. Koska tuo kaksari on päässyt jämähtämään leuan alle?" Ja sitä rataa.

Olen aina ihaillut niitä naisia, jotka kantavat kehonsa ja kokonsa ylpeänä ja jotka koossaan ovat minun silmääni naisellisen kauniita. Pitkäkestoisen syömishäiriömenneisyyden takia en oikein pääse tuohon asenteeseen kiinni, vaikka kovasti haluaisinkin. Lasten jälkeen minuun on liimautunut kiinni + 20 kg enkä oikein osaa hahmottaa nykyistä vartaloani ja vaatteiden osto tuottaa suurta tuskaa. Tiedän kokoni, mutta en osaa etsiä sellaisia, jotka istuisivat näihin pulleisiin muotoihin. Kädessä on oikea koko, mutta vaate on aivan vääränmallinen. Joten lähden usein turhautumisesta itkuisena ja itselleni kiukkuisena pois tyhjin käsin. Media on sitä mitä on, sen tarkoitus on täysin kaupallinen. Tärkeämpää on se millaisen naisenmallin omalla käytöksellämme välitämme ympärillämme oleville omille ja muiden lapsille.

Nyt tää Botticellin nainen menee peittämään kaikki kokovartalopeilit :)

Hiljaiselon jälkeen

Anteeksi, ettei minusta ole kuulunut pitkään aikaan mitään. Seli, seli, mutta pikkulapsiarki vain kahdenkin pienen kanssa on ollut kovittelemaani rankempaa enkä ole jaksanut iltaisin lasten mentyä nukkumaan muuta kuin maata sohvalla ja toljottaa yhdentekeviä tv-sarjoja.

Kesän jälkeen tuli tilanne, jossa voimavarani olivat olemattomat. En tunnistanut itseäni, enkä varsinkaan halunnut nähdä sitä, mitä minusta tuli kun en enää jaksanut. Suutarin lapsella ei ole kenkiä, sanotaan. No, se pitää paikkansa minun kohdallani, viime syksynä. "Onneksi" tajusin itse tilanteeni ja huusin niin kovaa apua, oikeaan suuntaani, että sitä vihdoin sain. Tosin hetkellisesti, ja sen jälkeen väsyin siihen odotukseen, että saan kaipaamaani apua mutta aina h-hetken lähestyessä ei ollutkaan tekijöitä. Ratkaisin tilanteen parhaaksi katsomallani tavalla, palaamalla töihin suunniteltua aikaisemmin. Ratkaisuni tein ajatellen lasteni parasta. Sanokoon kuka mitä tahansa kunnallisesta päivähoidosta alle 3-vuotiaille, sillä hetkellä lapsilleni oli parempi olla päivät hoidossa, jossa on osaavia ja jaksavia aikuisia, kuin väsyneen, itkuisen ja hallitsemattoman äidin kanssa kotona.

Työnteko on minulle luontevaa enkä koskaan ole pitänyt itseäni minään kotiäidin ruumiillistumana. Silti kesti jonkin aikaa, että pystyin vakaasti seisomaan päätökseni takana ajattelematta, että olisin epäonnistunut tai kelvoton vanhempi. Tämä viime syksyinen elämäntilanteeni on saanut minut näkemän asioita toisin silmin ja ymmärtämään muiden ratkaisuja eri tavalla kuin ennen. Ihminen, joka ei ole koskaan itse ollut jaksamisensa kanssa hiuskarvan varassa, ei voi täysin käsittää millaista se oikeasti on. Nyt minä pystyn. Ehkä kokemani voi koitua jollekin muulle hyödyksi.