Minun kohdallani täysi paradoksi. Asenne, johon pyrin mutta millään en pääse. Kropanmuoto, jota omassa kehossani kammoksun, mutta jonka välttämiseksi en jaksa tehdä yhtään mitään. Tässä pienimmän sairastelun takia kotona hengaillessani olen turhan tiuhaan kulkenut peilin ohi. Joka kerta sama juttu: hätkähdän peilikuvaani. "Olenko mä oikeasti tuossa? Noi siis on mun jalat ja maha. Koska tuo kaksari on päässyt jämähtämään leuan alle?" Ja sitä rataa.
Olen aina ihaillut niitä naisia, jotka kantavat kehonsa ja kokonsa ylpeänä ja jotka koossaan ovat minun silmääni naisellisen kauniita. Pitkäkestoisen syömishäiriömenneisyyden takia en oikein pääse tuohon asenteeseen kiinni, vaikka kovasti haluaisinkin. Lasten jälkeen minuun on liimautunut kiinni + 20 kg enkä oikein osaa hahmottaa nykyistä vartaloani ja vaatteiden osto tuottaa suurta tuskaa. Tiedän kokoni, mutta en osaa etsiä sellaisia, jotka istuisivat näihin pulleisiin muotoihin. Kädessä on oikea koko, mutta vaate on aivan vääränmallinen. Joten lähden usein turhautumisesta itkuisena ja itselleni kiukkuisena pois tyhjin käsin. Media on sitä mitä on, sen tarkoitus on täysin kaupallinen. Tärkeämpää on se millaisen naisenmallin omalla käytöksellämme välitämme ympärillämme oleville omille ja muiden lapsille.
Nyt tää Botticellin nainen menee peittämään kaikki kokovartalopeilit :)
Mies väittää, että mulla on hyvä itsetunto, mutta painon ja ylipäätään vartalon suhteen käyn kovaa kamppailua itseni kanssa, päivittäin. Vaikka kiikun painoindeksissä normaalin rajoilla, silti se ei ole hyvä. Ei mun oma hyvänolon paino. Peilit puhuu karua kieltä. Silti otan sen suklaapatukan karkkihyllystä ja syön salaa, itseltänikin.
VastaaPoistaMuuten, blogissani on haaste, jos innostut vastailemaan.
VastaaPoista