se hevonenkin potkii, sanoi
äitini minulle ollessani pieni
tytön tylleröinen itkuisena
kertomassa kun pojat
kiusaa.
Tässä vatsan kasvaessa
ja perheemme lukumäärän pian
lisääntyessä olen miettinyt
sitä, miten tämä perhe
on minulle siunaantunut.
Sitä, miten varhaiskeski-iän
kynnyksellä tapasin sen
ihmisen, joka on se
puuttuva puoliskoni.
Vaikka ajattelen, että jokainen ihminen
ansaitsee tulla rakastetuksi,
hyväksytyksi, ihailluksi
ja kunnioitetuksi,
niin huomaan saavani itseni
kiinni ajattelemasta Mitä
olen tehnyt ansaitakseni
tämän rakkauden ja elämän.
Aikamoisia kuoppia, esteitä
ja kiertoreittejä
on meidän yhteiselle tiellemme
kertynyt. Ne ovat elämän
realiteetteja, tärkeintä
kaikessa on kuitenkin
ollut ja on se, että yhdessä
niihin on löydetty ratkaisu ja
yhdessä ne on kierretty.
Onko rakkaus siis koskaan
helppoa? Voiko koskaan
sanoa, että "meidät on tarkoitettu
pysymään aina ja ikuisesti
yhdessä"? Onko niin, että
päätös rakastaa toista täytyy tehdä
jokainen päivä? Voiko rakkaus
olla todellista ja aitoa, jos
toista osapuolta pitää itsestäänselvyytenä?
Rakkaalleni,
kiitos että olet vierelläni,
kannattelet minua kun en itse jaksa,
uskot minuun kun itse en siihen pysty,
ojennat kätesi kun kompastun
ja
rakastat minua kun sitä vähiten ansaitsisin.