Palaan taas kirjoittamaan. Se olisi viimeinen lomaviikko jo loppusuoralla ja sitten koittaa paluu työpaikalle. Tällä viikolla lööpeissä on ollut juttuja siitä, miten selvitä loman jälkeisestä työviikosta. Ehkä minun kannattaisi vilkuilla niitä, koska 9 viikon kesäloman jälkeen voi olla vaikeuksia ihan löytää työpaikallekin ;) Niin yhdeksän viikkoa todellakin lomaa takana, jäädessäni olin aivan varma, että kun paluupäivä koittaa, olen ostanut menolipun niin kauas kuin tilillä on katetta. Että sen verran stressaavaksi koin pitkän kesän lasten kanssa kotona.
Niin, minä kuulun todellakin niihin, joiden vanhemmuudelle tekee hyvää käydä töissä. Joiden itsehillinnän taidoissa on sen verran paljon tehtävää päästäkseen leppoisaan zen-vanhemmuuteen, että jaksan olla parempi äiti työpäivän jälkeen. Joku voi miettiä, ajaako minua syyllisyyden tunne työssä käynnistä kun sitten työpäivän jälkeen jaksaisin muka paremmin lapsia.. Vastaukseni on: EI. En millään tavalla koe siitä syyllisyyttä, minun hyvinvoinnille on tärkeää saada tehdä ajatustyötä, olla vuorovaikutuksessa erilaisten ihmisten kanssa, tehdä jotain muuta kuin eriyttää nahistelevia sisaruksia.
Pohjaa ja taustaa tälle etukäteisstressaukselle tuo se, että esikoisen syntymän jälkeen sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Silloin pikkuvauva-aika on jäänyt mustana aukkona mieleeni. Ja jotenkin pelkäsin, että jotain samankaltaista tunnetta kokisin nytkin kuin silloin. Mutta ei, toisin kävi. Tämä kesä on mennyt leppoisasti ja suhteellisen letkeästi. Jollain hassulla tavalla olen itsestäni ylpeä.