Putkessa

Ei ole ihan kaikki mennyt, taaskaan, putkeen. Tällä kertaa kyse ei ole askartelusta tai ylipäänsä käsillä tekemisestä, vaan isommista elämänympyröistä. Samalla kuitenkin tuntuu, että olen tällä hetkellä sisällä jumissa putkessa. Putken pää on ihan tuossa edessä ja valokin loimottaa kutsuvasti. Muutamalla vedolla olisin ulkona, mutta jostain ottaa kiinni, ja tiukasti ottaakin. On sellainen tunne, että vaikka kuinka yrittäisi pinnistellä ja ponnistella, ei liiku senttiäkään. Ja jos liikkuu niin sitten taaksepäin.

Putkessa jumittamiseen ja ulos pyrkimiseen liittyen, olen pähkäillyt tänään itsensä suojelemisen, itsensä huijaamisen ja rehellisyyden kolminaisuutta. Kun jotain oikein kovasti haluaa, sitä heittää kaiken toivonsa siihen kuin viimeiseen oljenkorteen. Samalla kun on epätoivoisen toiveikas, haluaa säästää ja suojella itseään pettymyksiltä hokemalla itselleen "jos se ei onnistukaan, ei sitä ollut tarkoitettu mulle..." Ja vielä lisäksi pettymyksen välttämiseksi uskottelee itselleen, ettei oikeastaan se ulospääsyreitti ole tavoittelemisen arvoinen, ettei kuitenkaan se olisi ollut "just mun juttu". Kun sitten huomaa, että tavoiteltu reitti putkesta ulos sulkeutuukin edestä, silloin vasta pystyy itselleen rehellisesti myöntämään, että sitä halusin ja että nyt tuntuu pahalta.

Hetki menee pettymyksen synkissä tunnelmissa kunnes jostain saa taas toiveikkuutta etsiä vaihtoehtoinen reitti ja homma pyörähtää alusta...

Jotain sentään

Osaan tehdä. Nimittäin näitä tupsuja :=) Taustalla kuvassa kutomani sukka, niin siis YKSI sukka. Ylpeä olen siitä, ettei sen kutomiseen 19 vuoden tauon jälkeen mennyt kuin 3 viikkoa. Toinenkin sukka on hyvässä vauhdissa. Ehkä saan sukkaparin valmiiksi vielä tämän kuluvan vuoden puolella. :=)

 Kivaa löytää itsestään joku taitoalue, olkoonkin se kuinka pieni ja mitätön tahansa. Mitätön ja pieni, sillä tarkoitan suhteessa vertailukohteeseen eli minun tapauksessani toisten blogistien ihanuuksiin, joiden innoittamana lähdin kokeilemaan rajojani.

Tosin vieläkään en suostu luovuttamaan, vaan haluan kovasti todistaa itselleni, että kyllä musta voisi isona tulla askartelutäti. Joten lampsin tänään askartelukauppaan ja ihanien, osaavien myyjien avustuksella sain pari uutta vinkkiä, miten voisin toteuttaa ne viinilasi-systeemit. Katsotaan, koska siihen väkertelyyn on aikaa...

Näyttämisen halu

Tohkeissani aloitin eilen pienen askartelusession, ihan seuraamieni blogien innoittamana. Otin esille decoupage-tarvikkeet, lasilautaset, viinilasit, maalit, liimalakat, pahvit, sanomalehdet, pensselit, kontaktimuovin ja kirurginveitsen. Kaikki tarvittavat tilpehöörit olin ostanut pari viikkoa sitten kun idea askarteluun ryhtymisestä oli herännyt. Mistä idea siis lähti, no siitä samasta pienestä äänestä, joka kyseenalaisti minua itselleni. Siis se, jonka seurauksena aloitin sukankutomisen.

Noh, aloitin sitten helposta eli lasilautasten tuunaamisesta. Siististi levitin ekan kerroksen liimalakkaa ja asettelin valitsemani servetin sen päälle. Ekassa versiossa aloitin heti perään levittämään toista lakkakerrosta. Sillä seurauksella, että sevetti repesi useasta kohdasta. No, en luovuttanut, vaan pesin lautasen ja aloitin uudelleen. Tällä kertaa annoin servetin kuivua lakkakerroksen päällä puolisen tuntia ja sitten uusi lakkakerros. Tämä onnistui pikkuisen paremmin. Tosin jälki ei minun silmääni miellytä. Siitä vissiin piti tulla jotenkin sileä... Minun versioni ja ryppyinen rusina.

Koska vieläkään en halunnut myöntää itselleni ettei minusta ole askartelijaksi tai ylipäänsä minkään valtakunnan tuunaajaksi päätin siirtyä seuraavaan projektiin: viinilasien tuunaamiseen. Idean tähän sain sisustusliikkeessä, jossa oli myytävän viinilaseja, joissa luki Vin. Ajattelin, että mähän voisin kans Ikeasta ostamani suuret viinilasit tekstittää tuolla tavalla. Siispä printtaamaan ja skannaamaan sopivaa tekstiä, sitten kalkkeeraamaan teksti kontaktimuovin paperipuolelle ja leikkaamaan teksti irti veitsellä. Tähän asti kaikki sujui "kuin Strömsössä". Mutta irrottaessani paperiosaa liimaosasta, tarttui kaikki toisiinsa kiinni. Se siitä. Päätin vielä yrittää toisella tavalla. Laitoin printin lasin sisään ja lähdin maalaamaan tekstiä suoraan lasiin. Sinänsä ihan onnistunut tapa, lopputulos vain näytti, ylipositiivisesti ja -kannustavasti sanottuna persoonalliselta. Joten viinilasikin meni pesuun ja tilpehöörit kaapin pohjalle. Jonne ne jää kunnes Napero päättää kokeilla koulussa oppimiaan juttuja ja samalla opettaa äitiään.

Mukavuusalueella

Huomaan etsiväni ympäriltäni asioita, jotka saavat hyvälle mielellä ja joista saan voimaa ja energiaa jaksaa muuten vaikeassa ja raskaassa tilanteessa. Tankkaan itseeni hyvää ja positiivista latausta, katseeni hakee rauhoittavia ja ihania katselunkohteita. Uppoudun tekemään mukavia asioita ja suunnittelen uusien tekemistä. Erityisesti löydän itseni katsomasta Naperoa, nauttimassa hänen seurastaan, läheisyydestään.

Samoin katseeni hakeutuu jopa ärsytykseen asti mieheeni ja kuulenkin usein:" mitä sä taas tuijottelet mua". Tietystikään hän ei ymmärrä, että haen hänestä voimaa ja energiaa katseella. Myös korvani hakeutuvat mukavuusalueelle ja mp3, stereoissa ja autossa soi sellainen musiikki, jota kuunnellessa "sieluni lepää".

Luontokin on siirtymässä siihen vuodenaikaan, joka on minulle nautinnollisin: kevät ja kesä. Puutarhasuunnitelmat pyörivät mielessä ja taimiluettelot ovat hiirenkorvilla kun intoudun visioimaan lumen alta paljastuvaa puutarhaa vielä nautinnollisemmaksi, kaikille aisteille.

Tule kevät jo!

Hyvä viikonloppu

En ole koskaan ollut erityisen tykästynyt latteuksien hokemiseen. Toisaalta latteudet ja pintaa hipovat kommentoinnit ja keskustelut kuuluvat smalltalk-kulttuuriin, ja vaikka en pidä sellaisesta keskustelusta, olen siinä silti omasta mielestäni taitava. Koska olen alunperin ajatellut, että blogini kirjoitukset koskevat minun henkilökohtaista elämääni ja sen asioita, en aio kirjoittaa Japanin maanjäristyskatastrofista. Silti se ei tarkoita sitä, että olisin välipitämätön tai että eläisin kuplassa kaukana ulkomaailman kosketuksesta. Minulla vaan ei ole siihen kosketuspintaan ja siitä kirjoittaminen olisi minun kohdallani latteuksien hokemista, pinnallista smalltalkia, opittuja hienoja ajatuksia.

Tämä viikonloppu on ollut hyvä joka tavalla. Perjantaina olin koulutuksessa "omieni keskuudessa". Tällä tarkoitan sitä, että olin niin innoissani päästessäni keskustelemaan sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat kiinnostuneita samoista ilmiöistä ja asioista, puhuvat kyseisistä asioista samalla kielellä ja ovat perehtyneitä niihin. Sellaista reflektointia, aivoriihtä ja ajatusten pallottelua olen kaivannut jo pitkään. Yksi lentävä ajatus, jonka sieltä kaappasin on se, että pitäisi elää keskellä sitä, mikä tällä hetkellä, tässä yhteiskunnassa on totta. Ei haikailla menneisyyteen eikä yrittää saada tulevaisuutta nopeutettua, vaan keskittyä tähän hetkeen.

Lauantaina olin toisessa koulutuksessa ja sieltä mukaan tarttui uudenlainen visio ja työmenetelmä tulevaan asiakastyöhöni. Nyt sormeni syyhyävät päästä kokeilemaan tätä menetelmää, jos vaikka saisin Mieheni puhuttua ympäri olemaan harjoituskappale :=)

Toisin kuin lukuisat aiemmat viikonloput, olen tästä viikonlopusta saanut voimaa ja henkistä ruokaa jaksamiseeni. Eikä huominen työpäivä samalla tavalla ahdista. Ihanaa näinkin päin.

Äideistä parhain

Kuvassa olen minä n. 2 -vuotiaana äitini sylissä. Kun minä synnyin, veljeni meni ekalle luokalle ja äidin vanhempainvapaa kesti huimat 4 kuukautta. Eli äitini palasi työelämään minun ollessani 3 kuukauden ikäinen ja minulle palkattiin lastenhoitaja kotiin huolehtimaan minusta ja myös ekaluokkalaisesta veljestäni.

Suhde äitiini on aina ollut jotenkin monimutkainen, monisyinen ja kompleksinen. Aina tavalla tai toisella olen hakenut ja tarvinnut äitini hyväksyntää ratkaisuilleni, tekemisilleni, valinnoilleni ja ehkä eniten sille, mitä ja kuka minä olen. Muistan, kun ajoin autoni lunastuskuntoon katolleen ojaan työmatkalla ja soitin äidilleni ambulanssista, itkin ja pyysin anteeksi kun olin tuottanut hänelle pettymyksen.

Nyt kun olen pitkän kasvuprosessin jälkeen irtautunut myös henkisestä tarvitsevuudesta, on kuvio muuttunut täysin. Äidilläni todettiin joulukuussa 2010 laajalle levinnyt imusolmukesyöpä. Kun vihdoin selvisi mikä syöpälaji on kyseessä ja voitiin aloittaa kohdennetut sytostaattihoidot, on äidin vaste hoidoille ollut hyvä ja syövän leviäminen saatu pysäytettyä. Vaikka itse syövän osalta hänen vointinsa on parempi, niin muuten hänen fyysinen kuntonsa on rajusti romahtanut.

Äidin sairauden käsittely on jäänyt minulla aivan taka-alalle. Hän itse puhuu sairaudestaan kuin jonkun toisen ihmisen sairaudesta, että se ei liity häneen. Äidilläni on aina ollut sellainen peittelevä, silmät sulkeva tapa käsitellä asioita, hän ajattelee: poissa silmistä, poissa mielestä. Siten vaikeista asioista on aina ollut hankalaa keskustella hänen kanssaan, koska sitä asiaa ei hänelle ole olemassa. Nyt niin on tämän syövänkin kanssa. Tällaisessa tilanteessa oma surutyö vaikeutuu tai muuttuu jopa mahdottomaksi. Huomaan takertuvani pikkuasioihin ja alan kovalla tohinalla järjestellä ja suunnitella erilaisia asioita, kuten vanhempien kylpyhuoneremonttia, huonekaluhankintoja ja erilaisten tukien hakuprosessia. Suuntaan energiani täysin sellaiseen, minkä hallitsen ja mitä pystyn kontrolloimaan. Siten irtaannutan itseni tunnekäsittelystä ja vaikeiden asioiden kohtaamisesta.

Päälimmäisenä kielen päällä ja ajatuksissa on maailman kaunein sana: äiti. Sen sanominen ääneen saa kyyneleet valumaan poskia pitkin ja surun raskaan kiven asettumaan pallean päälle.

Kosket koskettaa

Kaivoin esille yhden ihanimmista runoista, joita tiedän: Juice Leskisen Kosket samannimisestä runokokoelmasta. Tämä runo sopii viikonlopun jälkeiseen olooni ja fiiliksiini. Monin kerroksin sanoittaa tekemiäni ratkaisuja, tunteitani ja ajatuksiani. Loistava muusikko on jopa vieläkin loistavampia sanataiteilija, sanojen käyttäjä viimeisen päälle.

" Kosket
pato murtuu
ja tulva vyöryy alajuoksulle
laiturit ajelehtivat vapaudesta nauttien
ei enää betoniin sidottua tulevaisuutta
ei enää typerää alistumista joutaviin tehtäviin
ei enää meihin suunnattua mielivaltaa
sinä sen tiedät
ja siksi
kosket

Palat
kuin jätkänkynttilä
valaiset sysipimeitä tähdettömiä öitä
kylmiä ja vetoisia öitä
toivonkipinättömiä öitä
mutta ei niin pitkää pimeää
ettei se päättyisi aamuun
teemme elämästämme ehjän
sovitamme yhteen kaikki
palat

Tulet
rannoilla loimuavat nuotiot
majakoissa palaa opastava valo
enää en eksy,
enää
en hoipertele epämääräisillä poluilla
minulla on sinut kun
tulet

Valat
mieheesi uskoa luontoon
sen kaikkivoipaisuuteen
elimistö parantaa itsensä kun sille annetaan tilaisuus
näin me vannoimme
ne pitävät
valat"

Arvon mekin ansaitsemme

Kuluneella viikolla olen kovasti pohtinut arvoja. Työn arvoja, ammatillisia arvoja sekä toisen arvostamista. Minun arvomaailmani ja ihmiskäsitykseni rakentuu holistisuudelle, toisen kunnioittamiselle, ammatillisuuden kunnioittamiselle, samanarvoisuudelle, oikeudenmukaisuudelle ja erilaisuuden hyväksymiselle. Tällä hetkellä oma arvomaailmani on suuressa ristiriidassa työyhteisöni arvomaailman kanssa. Olenkin puntaroinut sitä, kuinka suuri kuilu näiden arvomaailmojen välillä voi olla, jotta voi  tehdä työtään itseään "uhraamatta". Terapeuttina hämmentää kun statusasteikolla korkeammalla jakkaralla istuva sanoo, että terapiamaailma ei ole asiakasta kunnioittavaa, vaan autoritääristä, hyökkäävää, asiakasta loukkaavaa, terapeutin sanelemaa ja että terapia ei ole asiakaslähtöistä.

Herää kysymys, miten voin tehdä työtäni jos ammattini kunnioitus ja arvostus on tämän kaltaista? Ja että miksi minut on ylipäätään palkattu tähän työhön?