Kuvassa olen minä n. 2 -vuotiaana äitini sylissä. Kun minä synnyin, veljeni meni ekalle luokalle ja äidin vanhempainvapaa kesti huimat 4 kuukautta. Eli äitini palasi työelämään minun ollessani 3 kuukauden ikäinen ja minulle palkattiin lastenhoitaja kotiin huolehtimaan minusta ja myös ekaluokkalaisesta veljestäni.
Suhde äitiini on aina ollut jotenkin monimutkainen, monisyinen ja kompleksinen. Aina tavalla tai toisella olen hakenut ja tarvinnut äitini hyväksyntää ratkaisuilleni, tekemisilleni, valinnoilleni ja ehkä eniten sille, mitä ja kuka minä olen. Muistan, kun ajoin autoni lunastuskuntoon katolleen ojaan työmatkalla ja soitin äidilleni ambulanssista, itkin ja pyysin anteeksi kun olin tuottanut hänelle pettymyksen.
Nyt kun olen pitkän kasvuprosessin jälkeen irtautunut myös henkisestä tarvitsevuudesta, on kuvio muuttunut täysin. Äidilläni todettiin joulukuussa 2010 laajalle levinnyt imusolmukesyöpä. Kun vihdoin selvisi mikä syöpälaji on kyseessä ja voitiin aloittaa kohdennetut sytostaattihoidot, on äidin vaste hoidoille ollut hyvä ja syövän leviäminen saatu pysäytettyä. Vaikka itse syövän osalta hänen vointinsa on parempi, niin muuten hänen fyysinen kuntonsa on rajusti romahtanut.
Äidin sairauden käsittely on jäänyt minulla aivan taka-alalle. Hän itse puhuu sairaudestaan kuin jonkun toisen ihmisen sairaudesta, että se ei liity häneen. Äidilläni on aina ollut sellainen peittelevä, silmät sulkeva tapa käsitellä asioita, hän ajattelee: poissa silmistä, poissa mielestä. Siten vaikeista asioista on aina ollut hankalaa keskustella hänen kanssaan, koska sitä asiaa ei hänelle ole olemassa. Nyt niin on tämän syövänkin kanssa. Tällaisessa tilanteessa oma surutyö vaikeutuu tai muuttuu jopa mahdottomaksi. Huomaan takertuvani pikkuasioihin ja alan kovalla tohinalla järjestellä ja suunnitella erilaisia asioita, kuten vanhempien kylpyhuoneremonttia, huonekaluhankintoja ja erilaisten tukien hakuprosessia. Suuntaan energiani täysin sellaiseen, minkä hallitsen ja mitä pystyn kontrolloimaan. Siten irtaannutan itseni tunnekäsittelystä ja vaikeiden asioiden kohtaamisesta.
Päälimmäisenä kielen päällä ja ajatuksissa on maailman kaunein sana: äiti. Sen sanominen ääneen saa kyyneleet valumaan poskia pitkin ja surun raskaan kiven asettumaan pallean päälle.
Niin se on että vaikka olemme äitejä ja vanhoja tätejä, niin silti sisällämme on lapsi jonka tarpeet tulevat esille kaikessa mitä teemme ja missä liikumme.
VastaaPoistaLaitan tekstisi alle yhtäläisyysmerkit.
VastaaPoista(ps. luulin 100-varmasti, että lapsi tuossa kuvassa oli Napero!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!)
Kramar!
-Pia-
Pia,
VastaaPoistaniinpä Napero on aika ilmetty näköispainos minusta. :=)
Villiina,
tässä aikusiiuuden maailmassa pitäisi silti muistaa huomioida sen oman sisäisen pienen lapsen tarpeet ja olemassa olo. Ja antaa sille lapselle tilaa leikkiä ja elää, eikä tukahduttaa sitä aikuisten maailmaan.
Rosie
niinpä :-)
VastaaPoistaOma äiti-tytärsuhteeni on myös ollut aina aika monimutkainen,olenhan juhannusvahinko, silti huomaan kaipaavani äitiä lähelle. Harmittaa, että välissä on ihan liikaa kaikkea estettä ja aika kuluu... äiti ei enää nuorru ja mahdollisuus lähentyä vähenee koko ajan. Yritän kääntää tämän omien lasten kohdalla toisin päin... Että heille olen aina ensimmäinen, jolle puhua ja johon ottaa yhteyttä, oli tilanne mikä tahansa.
VastaaPoista