Pipareita

Päätin eilen ryhdistäytyä ja kaivaa itsestäni täydellisen äidin

idylliä, jossa askarrellaan ja leivotaan lasten kanssa

ihania ja täydellisen onnistuneita ja täydellisesti koristeltuja

jouluherkkuja. Päätin aloittaa pipareista, koska päiväkodissa

Napero oli tehnyt tätien kanssa pipareita, eli olisi hänelle tuttua

puuhaa. Itse olen viimeksi leiponut pipareita yli 20 vuotta sitten,

mutta ajattelin että pipareiden leipominen on saamaa kuin

pöyrällä ajo, kerran oppii niin aina osaa.

Hienosti meni kaksi pellillistä, suht normivärisiä ja syötävän

makuisia. Napero oli ahkera ja paineli hienosti kaikkia muotteja

taikinaan ja nosteli pellille. Kolmannen pellillisen kanssa

kävi sitten niinkuin kuvitella saattaa. Naperon kanssa piti

käydä potalla ja piparit jäi uuniin. Tuloksena oli pellillinen piki-

mustia pipareita ja keittiö täynnä savua. Eiku pelti ulos ja ovet auki.

Koristelu onnistui sitten hiukan paremmin kuin paistaminen.

Kolmantena adventtina en löytänyt itsestäni täydellistä

äitiä, joka saisi aikaiseksi täydellisiä pipareita, jotka on

koristeltu täydellisin koukeroin. Taidanpa jatkossa tyytyä

kaupan ihaniin Tannisen pipareihin (kyllä Annas piparitkin käy

 jos Tannisia ei löydy) ja jättää koristelut minua taitavimmille.

Ensilumi

Minulla on jokseenkin ristiriitainen suhde ensilumeen.
Toisaalta rakastan sitä valkeutta ja riehakkuuteen
huokuttelevuutta, jota luminen maa minussa assosioituu.

Toisaalta joka vuosi ensilumen laskeutuminen maahan
tuo mieleeni 8 vuotta sitten työmatkalla sattuneen ulosajon.
Silloin yöllä oli satanut lunta ja aamulla tienpinnat olivat
liukkaat ja sohjoiset. Matkalla työpaikalle autoni
ajautui kaistojen keskellä olevaan sohjokertymään
ja lähti heittelehtimään vastaantulevien kaistalla.
En saanut autoani hallintaani, vaan autoni lensi
katolleen ojaan. Onneksi olin autossani yksin, onneksi vastaan
ei tullut yhtään autoa, ei edes niitä rekkoja,
joita sillä tiellä paljon kulkee ja onneksi minulle itselleni ei käynyt
kuinkaan. Selvisin pelkällä shokilla, auto tosin meni lunastuskuntoon.

Joka kerta, kun lähden ajamaan autoa ensilumen tultua,
olen jännittynyt ja äärimmilleen valppauteen virittynyt.
Paniikki iskee heti, jos auton perä vähänkin lähtee
sivuluisuun. Vielä muutama vuosi sitten pysäytyin autoni
tiensivuun, itkin paniikkini pois, rauhoituin ja jatkoin matkaa.
Edellisen elämäni kumppani huvitti itseään sillä,
että minun ollessa kyydissä hän lumikeleillä kaikissa kaarteissa
yliohjasi autoaan, jotta sen perä heittelehtisi. Minä vieressä
todellisella "pelkääjän penkillä" itkin ja rukoilin häntä lopettamaan,
turhaan. Hän vain nauroi ja kaasutti seuraavaan kaarteeseen.

Kaikesta huolimatta rakastan lunta, lumista maisemaa ja lumista tietä.
En ole antanut pelolle periksi, vaan ajan autoa kaikilla keleillä.
Onneksi elämä on nyt toisin ja vierelläni mies, joka suhtautuu
kokemaani Suurella Sydämellä ja Herkkyydellä.

Joulun odottelua

Näin ensimmäisen adventin kunniaksi laitoin jouluvalot
valaisemaan mustaakin mustempaa marraskuun loppua.
Tänään ei enää Utsjoella aurinko nouse horisonttiin,
tuntuu ettei täällä etelässä pääse yhtään sen
helpommalla. Tervetuloa vaan,
joka vuotinen kaamosmasennus!
Käypä tänne, emme pelkää..

Ostin työkaverilta nämä ihanat hiirulaiset. Napero
on näistä hiirosista aivan innoissaan,
niin minäkin.
Vaikka ajattelenkin, että tuo makaava
on isä-hiironen niin tunnen
samaistuvani häneen.
Ehkä se on tuo vatsanympärys...
Tai sitten pipareiden ahmiminen...

Oikein ihanaa ensimmäistä adventtia kaikille!

Suru ja viha

Olen tässä viime aikoina pohdiskellut

surun ja vihan symbioosia,

niiden käsi kädessä kulkemista.

Sitä, miten surun käsittely ja

lapsuudessa opitun vihan ja kiukun

sulkeminen sisälle itseensä

liittyvät tiiviisti toisiinsa kriisin kohdatessa.

Kun on pienestä pitäen oppinut siihen,

ettei mitään negatiivisia tunteita saa

näyttää eikä pettymyksiä saa itkeä,

niin miten sitä aikuisiässäkään

osaa ilman toisen tukea käsitellä

suurta surua ja menetystä.

Kun surua ei osaa käsitellä, ei

osaa itkeä ja antaa vihan nousta ilmoille,

ne kuitenkin etsivät jostain tiensä ulos.

Ja mitä sitten käy? Mitä tapahtuu, kun

vuosikausia padottu viha yhtäkkiä

ryöpsähtää ulos? Kuka kärsii?

Kuka joutuu vastaanottamaan

sen tulvavyöryn? Jääkö joku sen alle?

Toivon, että itse vanhempana pystyn

luomaan lapsilleni sellaisen kodinilmapiirin,

jossa voi kaikki tunteensa näyttää ja

opetella niiden käsittelyä ilman että

heidän tarvitsee pelätä vanhempien

reaktiota tai rakkauden menetystä.

Missä viha tuntuu? Onko sillä muoto?

Minkä värinen se on? Milloin viimeksi

olit vihainen? Mistä sen sinussa huomaa?

Miten purat vihasi? Millä saat itsesi

rauhoittumaan sen jälkeen?

Miten vihanpurkauksesi vaikuttaa läheisiisi?

Vaakataso



tuntuu uudelle tulokkaalle olevan se

kaikkein mieluisin asento tällä hetkellä.

Terveydenhoitaja vaan on vähän

huolissaan kun kaveri

ei ole vielä siirtynyt

lähtöasentoon.

Itsekin tällä hetkellä nautin

vaakatasossa olemisesta.

Harmi vain, ettei töissä

voi vain lekotella

sohvalla...

Radiosta kuulin tämän biisin

ja lekottelu unohtui täysin.

Olisin niin halunnut hypätä lattialle

ja kiillottaa tanssikuvioilla

parkettia. Autossa ratin

takana tyydyin vain

ylävartalon hytkyttelyyn.

Mutta nyt musat soimaan,

huonekalut syrjään

ja parketille muuveja hiomaan.

Jos vaikka tulokas

myös innostuisi

vaihtamaan vaakatason

breikkausasentoon :=)

Irroittaminen

ja sen vaikeus on teemana

pyörinyt päässäni jo jonkin aikaa.

Johtuu sitten työssä kohtaamistani

asioista, tämän hetkisestä elämäntilanteesta,

viime aikaisista koulutuspäivistä

tai uuden elämän kasvattamisesta.

Sinänsä sillä ei ole merkitystä mistä

tämä teema on pääni sisälle

kulkeutunut.

Olen itse ollut jossain kohtaa elämässäni

tilanteessa ja suhteessa, josta on ollut vaikea

irroittautua, vaikkakin se on kaikella
tavalla tehnyt minulle pahaa.

Näin vuosia jälkeenpäin tarkasteltuna,

minun taustallani oli yksinäisyyden

ja itsekseen olemisen pelko.

Tämä pelko väistyi vasta kun

olin niin nurkkaan ahdistettu

ja henkisesti kuoleman kieliin

hakattu, ettei ollut enää

muuta vaihtoehtoa.

Siitä voimasta, jolla silloin

tein päätöksen irroittaa lopullisesti,

olen ikuisesti onnellinen. Ilman sitä

voimaa ei minulla nyt

olisi tätä elämää perheineen.

Surullista on kohdata niitä,

joilla yksin olemisen pelko

on niin suuri ja ahdistava, että he

mieluummin kärsivät, nuolevat haavojaan

ja ripustautuvat hyviin sekuntteihin kuin

uskovat, että elämä kannattelee ja että

he ansaitsevat osakseen vain hyvää.

Surullista on myös se, että

on niitä, jotka ovat niin

kiinni toisessa ihmisessä, että

eivät osaa tehdä mitään

ilman tätä ihmistä. Joilla koko elämä

pyörii vain tämän toisen

ympärillä.

Yksi nuoruusiän suurista kehitystehtävistä

on irrottautua vanhemmista ja itsenäistyä.

Mutta ei voi irrottautua, jos ei ole

koskaan saanut kiinnittyä ja

luoda turvallista kiintymyssuhdetta

siihen vanhempaan. Kun

tämä lapsen ja nuoren elämän

tärkeä vaihe ei toteudu,

näkyy se aikuisiässä

parisuhteessa ripustautumisena,

toisen kautta elämisenä

ja yksin olemisen pelkona.

Noh, tulipas taas syvällistä, rakkaan

mieheni termein psykologista

p**anjauhantaa. Tällaisin

miettein tässä viikossa.

Ja lopuksi minun itseni

mielestä superosuva biisi.

Rakkaudesta

se hevonenkin potkii, sanoi

äitini minulle ollessani pieni

tytön tylleröinen itkuisena

kertomassa kun pojat

kiusaa.

Tässä vatsan kasvaessa

ja perheemme lukumäärän pian

lisääntyessä olen miettinyt

sitä, miten tämä perhe

on minulle siunaantunut.

Sitä, miten varhaiskeski-iän

kynnyksellä tapasin sen

ihmisen, joka on se

puuttuva puoliskoni.

Vaikka ajattelen, että jokainen ihminen

ansaitsee tulla rakastetuksi,

hyväksytyksi, ihailluksi

ja kunnioitetuksi,

niin huomaan saavani itseni

kiinni ajattelemasta Mitä

olen tehnyt ansaitakseni

tämän rakkauden ja elämän.

Aikamoisia kuoppia, esteitä

ja kiertoreittejä

on meidän yhteiselle tiellemme

kertynyt. Ne ovat elämän

realiteetteja, tärkeintä

kaikessa on kuitenkin

ollut ja on se, että yhdessä

niihin on löydetty ratkaisu ja

yhdessä ne on kierretty.

Onko rakkaus siis koskaan

helppoa? Voiko koskaan

sanoa, että "meidät on tarkoitettu

pysymään aina ja ikuisesti

yhdessä"? Onko niin, että

päätös rakastaa toista täytyy tehdä

jokainen päivä? Voiko rakkaus

olla todellista ja aitoa, jos

toista osapuolta pitää itsestäänselvyytenä?

Rakkaalleni,

kiitos että olet vierelläni,

kannattelet minua kun en itse jaksa,

uskot minuun kun itse en siihen pysty,

ojennat kätesi kun kompastun

ja

rakastat minua kun sitä vähiten ansaitsisin.

Viisi sanaa

Sain Pilviharsolta haasteen kommentoida,
selittää, avata viittä sanaa blogissani.

Akupunktio - hoitomuoto, jota haluaisin
joskus kokeilla. Piikkikammoisena
se tosin tulee olemaan haaste isolla
Hoolla antaa jonkun pistellä
pieniä neuloja ympäri kehoani.

Helle - säätila, jota en tahdo millään kestää.
Viime kesä oli tältä osin äärestä tuskallinen
minulle, Naperoa odottaessani en silloinkaan
kestänyt paahtavaa hellettä. Suuri muutos
aiempaan, koska olen aina ennen ollut
lämpöä, hellettä ja auringonpaahdetta
rakastava "rantapimu". Aurinko on edelleen
tärkeä osa kesää, mutta se helle....

Tyyneys - mielentila, johon pyrin niin työssäni
kuin kotiarjessa. Työssä sen tilan saavuttaminen
onnistuu kotiarkea paremmin. Se on osa
sellaista henkistä kasvua, johon tähtään.
Päämäärä, tavoite, jonka elämäni aikana
kohtaamani myrskyt, haaksirikot ja katastrofit
ovat minua ohjanneet.

Kitkerä - bitter sweet. Minä näen niin, että elämä
tarjoilee meille erimakuisia juomia, kokemuksia,
jotka nielemme. Joskus kitkeriä, joskus makeita,
joksus happamia ja joskus suolaisia. Ilman erimakuisia
kokemuksia uskon, että elämämme olisi aika
valjua, samanmakuista kyllästymiseen asti.

Kuusamo - matkan varrella Lappiin, jonne haluaisin
palata. Ehkä rakentaa/ostaa sieltä pienen metsäpirtin,
jonne voisi paeta hulinaa ja hälinää, hiljentyä itseensä.
Jossa voisi viettää joulua todellisissa jouluisissa
maisemissa. Jonne voisi mennä ruska-aikaan
ihailemaan luonnonihmeitä.

Tällaisia ajatuksia nämä sanat minussa herättävät.
Mitä Sinä kertoisit näistä sanoista? Ovatko
ne enemmänkin värejä, joita Sinulle
tulee mieleen?
Haluatko kokeilla?
Kommentoi, niin annan Sinulle omat
viisi sanaa, jotka mielestäni
liittyvät Sinuun.

Sieniä siellä, sieniä täällä

vaan ei meikäläisen korissa.

Olin Naperon ja naapuriperheen

kanssa sienimetsässä.

Muut juoksi pitkin pöpelikköä

peput pystyssä etsimässä

sienipoloisia mettään alta.

Minä keskityin ihmettelemään

Naperon ja naapurin vesselin

kanssa luonnon ihmeitä, lehtiä,

etsimään matoja ja muita ötököitä.

En ole koskaan ollut mikään sienestäjä.

Sienien tuntemukseni rajautuu

kanttarelliin ja kärpässieneen.

Mielelläni syön niitä ja

herkkuani onkin sienikastike.

Mutta poimimaan minua ei

helpolla saa.

Ei ole koskaan saanut.

Lapsuudesta muistan syksyiset

sieniretket. Äiti ja isä sujahtivat

sienimetsästykseen,

minä istuin kannonpokassa

ja söin eväitä ja nautin täysin

siemauksin syksyn väriloistosta

ja tuoksuista.Eväiden loputtua ja vilun

yllättäessä huutelin: Mennään jo kotiin!

Tälläkin kertaa olin enemmän kuin

iloinen kun pääsimme autolle

takaisin.

Ihan uus ihanuus

Vietin ihanan viikonlopun rakkaiden

ystävien luona entisessä kotikaupungissani.

Ihanaa ruokaa, juomaa ja ennen kaikkea

seuraa. Ihana elokuun viimeinen

viikonloppuilta pihaterassilla,

katsoa kun pikku Ponninen

istuu tyytyväisenä hiekkalaatikolla

lapion ja ämpärin kanssa.

Ihanat puitteet sille,

että yksi rakkaimmista

ystävistäni sai nauttia

Rakkauden iltaa.

kaikkien vaikeiden vaiheiden,

läheisyyden kaipauksen

ja läsnäolevan kumppanin

kaipuun jälkeen

Hän on löytänyt ihan uuden Ihanuuden.

Tähtien tuike taivaalla,

kynttilän kajo ja kesäillan lämmin

kosketus, ne kaikki

kalpenevat sen lämmön, kipinän

ja onnen rinnalla, joka

ystävästäni ja hänen Ihanuudesta

huokui.

Tässä siis kaikille Ihanuuksille, Rakkauksille

ja Onnellisuuden humalluttaville

tunnelmaan sopiva biisi.



Hyvän mielen tuokio

Tänään kuulin töihin ajaessani

tämän David Bowien

kasarihitin Let´s dance.

Ja ai, löysin sen,

joka tässä hetkessä,

tilanteessa,

saa minut hyvälle mielelle.

Laulamaan kurkku suorana,

kääntämään autostereoiden

volyyminupin kaakkoon.

Olisin voinut jopa avata vielä ikkunankin,

en kuitenkaan tehnyt niin,

uskon musan kyllä kuulunneen

jalkakäytävällekin :=)

Tämä kyseinen kappale

on ollut yksi Bowien tuotannon

suosikkejani jo siitä lähtien kun

se julkaistiin -83.

Muistan tyttösenä tanssineeni

olohuoneen lattialla ja tallentaneeni

vhs-nauhalle tämän musavideonkin.

Tästä kappaleesta on

viime vuonna tehty sample-versiokin,

mutta ei se kyllä kuunaan voita tätä

alkuperäistä.

Biisin myötä toivotan kaikille

ihanaa elokuun viimeistä viikonloppua!

Mustia pilviä

roikkuu pääni päällä.

Jotenkin niin lamautunut,

lannistunut ja epätoivoinenkin

olo. Oma yksinäisyys,

läheisyyden ja läsnäolon tarve

on musertava.

Tuntuu ettei tästä ole

ulospääsytietä, ei ainakaan

sellaista, jossa kaikki jatkuu

ennallaan.

Muutoksia tähän

oloon, tunteeseen

 täytyy tapahtua,

muuten mustat pilvet

kasautuvat yhä

tiiviimmiksi ja lopulta

peittävät koko taivaan.

Tiedän, millaisista asioista

saan voimaa jaksamiseen

ja hyvään fiilikseen. Tässä

hetkessä, tilanteessa

ei niiden toteuttaminen ole mahdollista.

Pienistä asioista pitää

löytää sellaista positiivista energiaa,

että jaksaa huomiseen. Tänään sellainen

asia on Naperon aamuinen

juoksu syliini hänen

herättyään meidän

sängystä.

Elokuun ihanuus

Vaikka olen kaikkea muuta kuin

aamuihminen, en vaihtaisi

näitä elokuun aamuja mihinkään.

Aamuaurinkon oranssi kajo,

kirpakka tuoksu, viileä

tuulenpuhallus ja

kostea nurmikko.

Rakastan kerrassaan elokuuta!

Johtuuko siitä, että olen syntynyt elokuussa??

Jaa-a, mutta joka tapauksessa

nautinnollisin aika vuodesta on

kun keskikesä taittuu elokuuhun,

illat pimenevät ja aamut

tuoksuvat, aamuilta.

Ei paahteelta tai seisovalta

helteeltä.

Kuten ilmanalan muutoksesta,

nautinsuuresti myös

elokuun kukkaloistosta.

Punahatuista,

ruusuista, daalioista,

hibiscuksesta,

kärhöistä, oleantereista.

Nyt niistä voi nauttia kaikin aistein

aikä vaan yrittää saada niitä

pysymään hengissä paahtavalla

helteellä.

Jos olisin vuodenaika, olisin loppukesä-alkusyksy.

Pureskelua

Heti alkuun pyydän nöyrästi

anteeksi rakkailta lukijoiltani

tätä blogihiljaisuutta.

Seliseli, mutta uusi työ,

helteet ja pikkanen

masussa ovat vieneet

energiani eikä ajatus

ole kotiin tullessa ollut

todellakaan kirkas.

Täysin uudenlaiset asiat, joita olen

kohdannut ovat vaatineet

jonkinsortin pureskelua.

Ei varsinaisesti ne elämänkohtalot,

vaan pikemminkin syyt ja motiivit

tietynlaiselle toiminnalle. Joko sille, miksi

oman historiansa toistamisen pelossa

ei uskalla asettaa rajoja lapselleen,

tai miksi valitsee kumppaniksee 17 vuotta

vanhemman työnarkomaanin josta ei saa

tukea vanhemmuudelle.

Konkreettista pureskelua on vaatinut se, että

saa edes jotain suusta alas. Kaikki

maistuu kuvottavalta tai saa oksettavan olon.

Jäiset marjat, kokis ja salmiakki, siinä takuu-

varma setti, jos ei tule huonoa oloa :=)

Eri asia on sitten miten kulinaarinen kokemus

se on...

No nyt tuli jano. Kippis kaikille!!!

Edessä uusia maisemia

työn puitteissa varsinkin,

niin vertauskuvallisia kuin konkreettisia

maisemia. Huomenna aloitan

uudessa työssä,

jossa on jotain samaa

kuin vanhassa, mutta

paljon uutta.

Alkukeväästä kirjoitin siitä

odotuksesta, että tunnelin

päästä pilkottaisia valoa

ja että löytäisin ulospääsytien.

Se löytyi ja kaikella tavalla

parempi kuin mitä itse

osasin odottaa.

Konkreettisia maisemamuutoksia

on siirtyä maaseudulta kaupungin sykkeeseen.

Samalla työhuoneen ikkunasta siintävä

järvimaisema vaihtuu kerrostalojen

seiniin ja pieniin viheralueisiin.

Mutta minkä menettää

maisemassa, saa

takaisin ilmapiiriparannuksena.

Ei huono diili ollenkaan.

Vedetään kahteen suuntaan

Tällä hetkellä on sellainen jännä olo

kuin minua vedettäisiin kahteen suuntaan.

Toisessa suunnassa on uuden elämän

alku ja ihme, suuri

ilo sisällä kasvavasta

tulokkaasta.

Toisessa taas suru ja haikeus

läheisen ihmisen menettämisestä,

elämän lyhyydestä

ja kuoleman käsinkosteltavuudesta.

Nämä kaksi suuntaa eivät

sulje toisiaan pois, tai

tee toista vähempi arvoiseksi.

Ne kulkevat minussa

rinnakkain. Ilo ja suru.

Musiikki on minulle niin

kokonaisvaltaista, että

kun kuulen tietynlaista

musiikkia, se

avaa minussa padon

sille tunteelle, johon olen sen

musiikin "lukinnut".

Tällainen padonavaus

on niin voimallinen,

että se pudottaa

minut polvilleni.

Hyökyaallon lailla

pyyhkäisee

ylitseni.

Joskus varoittamatta

ja joskus haen

sitä kokemusta

valitsemalla

sitä tietynlaista musiikkia

kuunneltavaksi.

Lepää rauhassa

elämälle utelias

ja rakastettu sielu.

Surun musta seinä tuli vastaan

kun erittäin läheinen ihminen

yllättäen kuoli.

Miten suurta on tuska kun

suru ja kuolema tulee

vieraaksi yllättäen.

Jo syntymämme hetkellä on

tiedossa viimeinen

päivämme tällä, silti

poislähteminen on aina

yhtä käsittämätöntä.

Saima Harmajan runot ovat olleet mielessäni.

Tässä yksi niistä:

" Oi rakas Kuolema,

lastasi muistatko viimein?

Saavutko varjoin

hienoin ja tuoksuvin siimein?

Kättä en nosta,

en sinun työtäsi estä.

En, rakas Kuolema,

uusia tuskia kestä.

Painava vankila

aukaise sieluni mennä.

Untuvasiivin

uupuja nosta ja lennä."

Muutoksia ja muuttujia

Minulle taitaa sopia erittäin hyvin tällaiset

sateiset päivät. Ne puhdistavat luontoa,

auttavat uutta kasvamaan ja vahvistumaan

sekä raikastavat ilmaa ja muutenkin on
helpompaa hengittää.

Ihan viime päivinä on tuntunut siltä, että vihdoin

voin taas hengittää. Että ilma on siihen

raikas ja hengitykselle on tilaa niin minussa

kuin ympäristössäni. Ihanan
virkistävää vaihtelua se on

myös blogikirjoittamisen kannalta.

Kuluneen kevään kun blogini

ovat olleet vähän ettenkö sanoisi

synkähköjä.

Nyt on tullut sade, uudet ilmavirrat puhaltaa

ja jotain uutta alkaa kasvaa.

Monessakin mielessä.
Muutoksissa on voimaa, niin hyvässä kuin
pahassa. Minun kohdallani
se kumpaa voimaa tämä muutos
on, riippuu minusta itsestäni.
Jotta tämäkään ei kohdallani olisi
liian helppoa ja tasaista kulkua
auringon alla, piti matkalle
tulla pari muuttujaa.

Naperon kanssa ollaan tansittu tätä

biisiä ja täytyy sanoa,

että sopii minun fiiliksiini tällä

hetkellä kuin

nenä päähän.



Äiskä

valitsi itselleen äitienpäiväkukakseen

ihanan hortensian. Napero oli

omin pienin kätösin

tuputtanut äidille kasiin ihania

värejä sikin sokin. Mies

oli teettänyt taulun Naperon kuvasta.

Kaiken kukkuraksi naapurissa

tuli kakkukahvit pöytään.

Kaiken kruunasi ihana aurinko, leuto tuulen henkäys

ja pilvetön taivas.

Herkäksi viritetty

Tällaiselle herkälle ihmiselle kaikki tunteet ovat todella

voimallisia. Kun olen iloinen, tunnen pursuavani

ilo. Ja kun olen surullinen, on kuin kaikki

elämässä olisi huonosti eikä missään ole näkyvissä

hyvää tai kaunista. Eräs työkaverini sanoi, että naamastani

näkee millaisella fiiliksellä olen. Tämä pitää

täysin paikkansa. Myönnän, että olen kuin avoin kirja,

joskus sivuni aukeavat luettavaksi pelkästä henkäyksestä.

Usein on myös niin, että vahva tunteiden kokeminen

ja varsinkin kyvyttömyyteni peitellä tunteita

on minulle itselleni rasite. Haluaisin oppia

tunteiden suojaamisen taidon. Minulle itselleni se taito

olisi erittäin tarpeellinen ja yhdistän sen

taitoon suojella itseä. Mikä senkin on

minulle ehkä jopa kaikkein vaikeinta.

Tällainen herkäksi viritetty ihminen

syyllistyy silloinkin kun häntä ei

syyllistetä. Milloin koen syyllisyyttä töihin palaamisesta,

milloin siitä, etten ole superekologinen luomuilija,

milloin oman mielipiteeni takana seisomisesta

ja milloin toisen puolustamisesta.

Herkkyydessä on se hyvä puoli,

että se mahdollistaa aidon empaattisuuden,

mahdollisuuden nähdä asiat toisen ihmisen näkökulmasta.

Omassa työssäni näen kyvyn asettua toisen asemaan ehkä jopa tärkeimpänä

aidon ja arvostavan kohtaamisen mahdollistavana

ominaisuutena. Huomaan, että kaikilla kollegoillani ei

ole tätä kykyä, heillä sen kyvyn on korvannut

oman näkökulman korostaminen ja omnipotentti

omakuva.

Tänään nostan maljan keväälle ja meille

kaikille herkäksi viritetyille!

Rantakuntoon

sairastamalla vatsatautia. Siinä viime viikkoinen agendani,

ei ihan kiva kokemus, mutta sutjakkaammaksi

teki kyllä siluettini :-)

Tätä rantakuntoon laihduttamista olen miettinyt usein. Sitä, miksi

on/olisi niin tärkeää laihduttaa, itseä vai muita varten. Mikä motiivi laihduttamisella

ja rantakuntoon pääsemisellä on.

Ystäväpiirissäni on sekä naisia että miehiä, jotka eri tavoin ovat

pystyneet karistamaan hurjatkin kilomäärät. Toiset liikunnan ja terveellisen ruokavalion

avulla, toiset vähäkalorisilla pussikeitoilla ja toiset vähähiilihydraattisella ruokavaliolla.

Itseni kohdalla tiedän, ettei minun ole mahdollista aloittaa mitään

dieettiä tai ylipäänsä mitään sellaista laihduttamismenetelmää,

joka vaatii tarkkailua ja kontrollointia. Syy siihen on se, ettei minulla pysy oikein tuo

kontrolli missään järkevässä mittakaavassa, vaan se menee minulla

aina vähän yli. Niin on urheilunkin laita.

Voin tällä hetkellä vartalossani erittäin hyvin, parhaiten ikinä.

Itsetuntoni ja itsearvostukseni ovat kohonneet varhaisaikuisuuteni pohjalukemista

jo liki normaaliin eivätkä ole riippuvaisia vaa´an lukemasta

tai peilikuvasta. Sen toivoisin voivani Naperolle

välittyvän, sen, ettei onnellisuus, arvostus, kunnioitus ja itsetunto ole kiinni ulkonäöstä

tai kilomäärästä. Että tärkeintä on se kaikki muu, mitä ihmisessä on ja se, miten

muita kohtelee. Ne määrittävät sen, millainen ihminen

loppujen lopuksi on.

Matkalla...

... mielen rauhaan ja samalla kauemmaksi sekavasta tilanteesta.

Altaan ihanassa rentouttavassa vedessä hiljesin mieleni ja etäännyin ahdistavasta

tilanteesta. Napero ja mies pitivät huolen siitä, ettei Mamalle jäänyt

turhan paljon aikaa märehtimiseen ja pohdiskeluun.

Tällaisissa maisemissa olisin viihtynyt vielä pidempään. Ottanut oikein

asiaksi tasapainottaa mieleni ja etsiä vastauksia itsestäni. Uskon,

että ihminen itse on omien pyrkimystensä ja unelmien toteutumistensa esteenä.

Siten myös vastaukset päätöksiin löytyy ihmisestä itsestään.

Pitää herkistyä kuulemaan sydämensä ääntä ja tehdä niin kuin

sydän sanoo, silloin myös tekee itselleen oikein.

Minun elementtini on vesi. Vedellä ja sen liikettä katselemalla ja sen "puhetta"

kuuntelemalla löydän sellaisen meditatiivisen hiljentymisen tilan, jota en muuten saavuta.

Lapsena minulla oli tapana mennä sateella ulos, antaa pisaroiden

koputella ja kastella minut. Katsella pisaroiden tanssia asfaltilla ja lätäköissä.

Nuorena menin aina merenrantaan kallioille istumaan ja miettimään elämää, asioita ja totuuksia.

Kaipaan vettä lähelleni, siksi haaveilen loma-asunnosta veden äärellä.



Putkessa

Ei ole ihan kaikki mennyt, taaskaan, putkeen. Tällä kertaa kyse ei ole askartelusta tai ylipäänsä käsillä tekemisestä, vaan isommista elämänympyröistä. Samalla kuitenkin tuntuu, että olen tällä hetkellä sisällä jumissa putkessa. Putken pää on ihan tuossa edessä ja valokin loimottaa kutsuvasti. Muutamalla vedolla olisin ulkona, mutta jostain ottaa kiinni, ja tiukasti ottaakin. On sellainen tunne, että vaikka kuinka yrittäisi pinnistellä ja ponnistella, ei liiku senttiäkään. Ja jos liikkuu niin sitten taaksepäin.

Putkessa jumittamiseen ja ulos pyrkimiseen liittyen, olen pähkäillyt tänään itsensä suojelemisen, itsensä huijaamisen ja rehellisyyden kolminaisuutta. Kun jotain oikein kovasti haluaa, sitä heittää kaiken toivonsa siihen kuin viimeiseen oljenkorteen. Samalla kun on epätoivoisen toiveikas, haluaa säästää ja suojella itseään pettymyksiltä hokemalla itselleen "jos se ei onnistukaan, ei sitä ollut tarkoitettu mulle..." Ja vielä lisäksi pettymyksen välttämiseksi uskottelee itselleen, ettei oikeastaan se ulospääsyreitti ole tavoittelemisen arvoinen, ettei kuitenkaan se olisi ollut "just mun juttu". Kun sitten huomaa, että tavoiteltu reitti putkesta ulos sulkeutuukin edestä, silloin vasta pystyy itselleen rehellisesti myöntämään, että sitä halusin ja että nyt tuntuu pahalta.

Hetki menee pettymyksen synkissä tunnelmissa kunnes jostain saa taas toiveikkuutta etsiä vaihtoehtoinen reitti ja homma pyörähtää alusta...

Jotain sentään

Osaan tehdä. Nimittäin näitä tupsuja :=) Taustalla kuvassa kutomani sukka, niin siis YKSI sukka. Ylpeä olen siitä, ettei sen kutomiseen 19 vuoden tauon jälkeen mennyt kuin 3 viikkoa. Toinenkin sukka on hyvässä vauhdissa. Ehkä saan sukkaparin valmiiksi vielä tämän kuluvan vuoden puolella. :=)

 Kivaa löytää itsestään joku taitoalue, olkoonkin se kuinka pieni ja mitätön tahansa. Mitätön ja pieni, sillä tarkoitan suhteessa vertailukohteeseen eli minun tapauksessani toisten blogistien ihanuuksiin, joiden innoittamana lähdin kokeilemaan rajojani.

Tosin vieläkään en suostu luovuttamaan, vaan haluan kovasti todistaa itselleni, että kyllä musta voisi isona tulla askartelutäti. Joten lampsin tänään askartelukauppaan ja ihanien, osaavien myyjien avustuksella sain pari uutta vinkkiä, miten voisin toteuttaa ne viinilasi-systeemit. Katsotaan, koska siihen väkertelyyn on aikaa...

Näyttämisen halu

Tohkeissani aloitin eilen pienen askartelusession, ihan seuraamieni blogien innoittamana. Otin esille decoupage-tarvikkeet, lasilautaset, viinilasit, maalit, liimalakat, pahvit, sanomalehdet, pensselit, kontaktimuovin ja kirurginveitsen. Kaikki tarvittavat tilpehöörit olin ostanut pari viikkoa sitten kun idea askarteluun ryhtymisestä oli herännyt. Mistä idea siis lähti, no siitä samasta pienestä äänestä, joka kyseenalaisti minua itselleni. Siis se, jonka seurauksena aloitin sukankutomisen.

Noh, aloitin sitten helposta eli lasilautasten tuunaamisesta. Siististi levitin ekan kerroksen liimalakkaa ja asettelin valitsemani servetin sen päälle. Ekassa versiossa aloitin heti perään levittämään toista lakkakerrosta. Sillä seurauksella, että sevetti repesi useasta kohdasta. No, en luovuttanut, vaan pesin lautasen ja aloitin uudelleen. Tällä kertaa annoin servetin kuivua lakkakerroksen päällä puolisen tuntia ja sitten uusi lakkakerros. Tämä onnistui pikkuisen paremmin. Tosin jälki ei minun silmääni miellytä. Siitä vissiin piti tulla jotenkin sileä... Minun versioni ja ryppyinen rusina.

Koska vieläkään en halunnut myöntää itselleni ettei minusta ole askartelijaksi tai ylipäänsä minkään valtakunnan tuunaajaksi päätin siirtyä seuraavaan projektiin: viinilasien tuunaamiseen. Idean tähän sain sisustusliikkeessä, jossa oli myytävän viinilaseja, joissa luki Vin. Ajattelin, että mähän voisin kans Ikeasta ostamani suuret viinilasit tekstittää tuolla tavalla. Siispä printtaamaan ja skannaamaan sopivaa tekstiä, sitten kalkkeeraamaan teksti kontaktimuovin paperipuolelle ja leikkaamaan teksti irti veitsellä. Tähän asti kaikki sujui "kuin Strömsössä". Mutta irrottaessani paperiosaa liimaosasta, tarttui kaikki toisiinsa kiinni. Se siitä. Päätin vielä yrittää toisella tavalla. Laitoin printin lasin sisään ja lähdin maalaamaan tekstiä suoraan lasiin. Sinänsä ihan onnistunut tapa, lopputulos vain näytti, ylipositiivisesti ja -kannustavasti sanottuna persoonalliselta. Joten viinilasikin meni pesuun ja tilpehöörit kaapin pohjalle. Jonne ne jää kunnes Napero päättää kokeilla koulussa oppimiaan juttuja ja samalla opettaa äitiään.

Mukavuusalueella

Huomaan etsiväni ympäriltäni asioita, jotka saavat hyvälle mielellä ja joista saan voimaa ja energiaa jaksaa muuten vaikeassa ja raskaassa tilanteessa. Tankkaan itseeni hyvää ja positiivista latausta, katseeni hakee rauhoittavia ja ihania katselunkohteita. Uppoudun tekemään mukavia asioita ja suunnittelen uusien tekemistä. Erityisesti löydän itseni katsomasta Naperoa, nauttimassa hänen seurastaan, läheisyydestään.

Samoin katseeni hakeutuu jopa ärsytykseen asti mieheeni ja kuulenkin usein:" mitä sä taas tuijottelet mua". Tietystikään hän ei ymmärrä, että haen hänestä voimaa ja energiaa katseella. Myös korvani hakeutuvat mukavuusalueelle ja mp3, stereoissa ja autossa soi sellainen musiikki, jota kuunnellessa "sieluni lepää".

Luontokin on siirtymässä siihen vuodenaikaan, joka on minulle nautinnollisin: kevät ja kesä. Puutarhasuunnitelmat pyörivät mielessä ja taimiluettelot ovat hiirenkorvilla kun intoudun visioimaan lumen alta paljastuvaa puutarhaa vielä nautinnollisemmaksi, kaikille aisteille.

Tule kevät jo!

Hyvä viikonloppu

En ole koskaan ollut erityisen tykästynyt latteuksien hokemiseen. Toisaalta latteudet ja pintaa hipovat kommentoinnit ja keskustelut kuuluvat smalltalk-kulttuuriin, ja vaikka en pidä sellaisesta keskustelusta, olen siinä silti omasta mielestäni taitava. Koska olen alunperin ajatellut, että blogini kirjoitukset koskevat minun henkilökohtaista elämääni ja sen asioita, en aio kirjoittaa Japanin maanjäristyskatastrofista. Silti se ei tarkoita sitä, että olisin välipitämätön tai että eläisin kuplassa kaukana ulkomaailman kosketuksesta. Minulla vaan ei ole siihen kosketuspintaan ja siitä kirjoittaminen olisi minun kohdallani latteuksien hokemista, pinnallista smalltalkia, opittuja hienoja ajatuksia.

Tämä viikonloppu on ollut hyvä joka tavalla. Perjantaina olin koulutuksessa "omieni keskuudessa". Tällä tarkoitan sitä, että olin niin innoissani päästessäni keskustelemaan sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat kiinnostuneita samoista ilmiöistä ja asioista, puhuvat kyseisistä asioista samalla kielellä ja ovat perehtyneitä niihin. Sellaista reflektointia, aivoriihtä ja ajatusten pallottelua olen kaivannut jo pitkään. Yksi lentävä ajatus, jonka sieltä kaappasin on se, että pitäisi elää keskellä sitä, mikä tällä hetkellä, tässä yhteiskunnassa on totta. Ei haikailla menneisyyteen eikä yrittää saada tulevaisuutta nopeutettua, vaan keskittyä tähän hetkeen.

Lauantaina olin toisessa koulutuksessa ja sieltä mukaan tarttui uudenlainen visio ja työmenetelmä tulevaan asiakastyöhöni. Nyt sormeni syyhyävät päästä kokeilemaan tätä menetelmää, jos vaikka saisin Mieheni puhuttua ympäri olemaan harjoituskappale :=)

Toisin kuin lukuisat aiemmat viikonloput, olen tästä viikonlopusta saanut voimaa ja henkistä ruokaa jaksamiseeni. Eikä huominen työpäivä samalla tavalla ahdista. Ihanaa näinkin päin.

Äideistä parhain

Kuvassa olen minä n. 2 -vuotiaana äitini sylissä. Kun minä synnyin, veljeni meni ekalle luokalle ja äidin vanhempainvapaa kesti huimat 4 kuukautta. Eli äitini palasi työelämään minun ollessani 3 kuukauden ikäinen ja minulle palkattiin lastenhoitaja kotiin huolehtimaan minusta ja myös ekaluokkalaisesta veljestäni.

Suhde äitiini on aina ollut jotenkin monimutkainen, monisyinen ja kompleksinen. Aina tavalla tai toisella olen hakenut ja tarvinnut äitini hyväksyntää ratkaisuilleni, tekemisilleni, valinnoilleni ja ehkä eniten sille, mitä ja kuka minä olen. Muistan, kun ajoin autoni lunastuskuntoon katolleen ojaan työmatkalla ja soitin äidilleni ambulanssista, itkin ja pyysin anteeksi kun olin tuottanut hänelle pettymyksen.

Nyt kun olen pitkän kasvuprosessin jälkeen irtautunut myös henkisestä tarvitsevuudesta, on kuvio muuttunut täysin. Äidilläni todettiin joulukuussa 2010 laajalle levinnyt imusolmukesyöpä. Kun vihdoin selvisi mikä syöpälaji on kyseessä ja voitiin aloittaa kohdennetut sytostaattihoidot, on äidin vaste hoidoille ollut hyvä ja syövän leviäminen saatu pysäytettyä. Vaikka itse syövän osalta hänen vointinsa on parempi, niin muuten hänen fyysinen kuntonsa on rajusti romahtanut.

Äidin sairauden käsittely on jäänyt minulla aivan taka-alalle. Hän itse puhuu sairaudestaan kuin jonkun toisen ihmisen sairaudesta, että se ei liity häneen. Äidilläni on aina ollut sellainen peittelevä, silmät sulkeva tapa käsitellä asioita, hän ajattelee: poissa silmistä, poissa mielestä. Siten vaikeista asioista on aina ollut hankalaa keskustella hänen kanssaan, koska sitä asiaa ei hänelle ole olemassa. Nyt niin on tämän syövänkin kanssa. Tällaisessa tilanteessa oma surutyö vaikeutuu tai muuttuu jopa mahdottomaksi. Huomaan takertuvani pikkuasioihin ja alan kovalla tohinalla järjestellä ja suunnitella erilaisia asioita, kuten vanhempien kylpyhuoneremonttia, huonekaluhankintoja ja erilaisten tukien hakuprosessia. Suuntaan energiani täysin sellaiseen, minkä hallitsen ja mitä pystyn kontrolloimaan. Siten irtaannutan itseni tunnekäsittelystä ja vaikeiden asioiden kohtaamisesta.

Päälimmäisenä kielen päällä ja ajatuksissa on maailman kaunein sana: äiti. Sen sanominen ääneen saa kyyneleet valumaan poskia pitkin ja surun raskaan kiven asettumaan pallean päälle.

Kosket koskettaa

Kaivoin esille yhden ihanimmista runoista, joita tiedän: Juice Leskisen Kosket samannimisestä runokokoelmasta. Tämä runo sopii viikonlopun jälkeiseen olooni ja fiiliksiini. Monin kerroksin sanoittaa tekemiäni ratkaisuja, tunteitani ja ajatuksiani. Loistava muusikko on jopa vieläkin loistavampia sanataiteilija, sanojen käyttäjä viimeisen päälle.

" Kosket
pato murtuu
ja tulva vyöryy alajuoksulle
laiturit ajelehtivat vapaudesta nauttien
ei enää betoniin sidottua tulevaisuutta
ei enää typerää alistumista joutaviin tehtäviin
ei enää meihin suunnattua mielivaltaa
sinä sen tiedät
ja siksi
kosket

Palat
kuin jätkänkynttilä
valaiset sysipimeitä tähdettömiä öitä
kylmiä ja vetoisia öitä
toivonkipinättömiä öitä
mutta ei niin pitkää pimeää
ettei se päättyisi aamuun
teemme elämästämme ehjän
sovitamme yhteen kaikki
palat

Tulet
rannoilla loimuavat nuotiot
majakoissa palaa opastava valo
enää en eksy,
enää
en hoipertele epämääräisillä poluilla
minulla on sinut kun
tulet

Valat
mieheesi uskoa luontoon
sen kaikkivoipaisuuteen
elimistö parantaa itsensä kun sille annetaan tilaisuus
näin me vannoimme
ne pitävät
valat"

Arvon mekin ansaitsemme

Kuluneella viikolla olen kovasti pohtinut arvoja. Työn arvoja, ammatillisia arvoja sekä toisen arvostamista. Minun arvomaailmani ja ihmiskäsitykseni rakentuu holistisuudelle, toisen kunnioittamiselle, ammatillisuuden kunnioittamiselle, samanarvoisuudelle, oikeudenmukaisuudelle ja erilaisuuden hyväksymiselle. Tällä hetkellä oma arvomaailmani on suuressa ristiriidassa työyhteisöni arvomaailman kanssa. Olenkin puntaroinut sitä, kuinka suuri kuilu näiden arvomaailmojen välillä voi olla, jotta voi  tehdä työtään itseään "uhraamatta". Terapeuttina hämmentää kun statusasteikolla korkeammalla jakkaralla istuva sanoo, että terapiamaailma ei ole asiakasta kunnioittavaa, vaan autoritääristä, hyökkäävää, asiakasta loukkaavaa, terapeutin sanelemaa ja että terapia ei ole asiakaslähtöistä.

Herää kysymys, miten voin tehdä työtäni jos ammattini kunnioitus ja arvostus on tämän kaltaista? Ja että miksi minut on ylipäätään palkattu tähän työhön?

Itsensä haastaminen

Viime aikoina olen ulkoistanut kaikki neulomiseen liittyvät tekemiset niille, joilla siihen on paremmat kyvyt. Olen ollut tyytyväinen tähän järjestelyyn, kunnes "pieni ääni" supsutti korvaani kelvottomasta äidistä, joka ei viitsi tehdä käsitöitä sekä kehnosta työntekijästä, joka ei osaa askarrella. Työni on vahvasti luovaan kädentyöhön liittyvää ja erilaiset askartelukyvyt nousee hallitsevaan asemaan. Vaikka en neulo, virkkaa tai askartele, pidän itseäni luovana ihmisenä. Piirrän, maalaan, valokuvaan ja ompelen ja nautin myös näiden asioiden tekemisestä. Se, miksi niiden parissa puuhailu on aiempaa vähäisempää, johtuu Naperosta ja siitä, että en kestä keskeneräisyyttä. Haluan saada aloittamani tekeleet valmiiksi sillä samalla kertaa. Nykyisessä asunnossamme ei ole minulle erillistä "harrastehuonetta" (toiveissa seruraavaan asuntoon) ja siten ei ole tilaa keskeneräisille töille.

Tämän pikkuäänen supsuttelun suivaannuttamana ostin kaksi lankakerää ja etsin lehdestä mukavanoloisen (lue: helpon) villasukkaohjeen. Haluan osoittaa itselleni, että kyllä minäkin osaan :=) Noh, kovin yksinkertaista tää itsensä haastaminen ei ole ollut. Silmukat loin kolme kertaa ja sukanvarren purin kerran. Tässä prosessissa olen huomannut henkistä kasvua itsessäni. Aiemmin olisin jo montaa kertaa nakannut puikot ja langat sinne minne valo ei paista, nyt en ole luovuttanut vaan kärsiväälisesti jatkan kutomista, hitaasti kohti päämäärää = valmista sukkaparia. Se, minä vuonna ne ovat valmiit, en osaa sanoa :=D

Rakkaudella, sinun

Rakkaudesta olen jo aiemminkin kirjoittanut, mutta mielestäni se on aihe, joka ei koskaan kulu. Joku voi varmasti olla eri mieltä kanssani.

Eräs ihanin elokuva, jonka muistan, on Ikuinen rakkaus, jossa ihana Gary Oldman esittää koskettavan riipaisevasti Ludwig van Beethovenia. Elokuva kertoo Beethovenin saavuttamattomasta, kuolemattomasta rakkaudesta veljensä vaimoon. Kuuroutuessaankin hän sävelsi tällaisen ihanan sonaatin rakkautensa kohteelle. Kun pistää silmänsä kiinni ja antaa musiikin virrata ja vallata mielen ja sydämen, ei voi olla tuntematta tätä rakkautta, kaipuuta ja ikävää, jota tämä sonaatti on täynnä.

Uskon, että ihmisen elämän aikana voi olla enemmän kuin yksi Suuri Rakkaus, Se Oikea. Että kaikki seurustelukumppanit ovat omalla tavallaan aina niitä oikeita siinä elämäntilanteessa ja ihmisenä kasvamisen vaiheessa, jossa kukin siinä vaiheessa on. Jokaisesta rakkaussuhteesta oppii itsestään ja toisista paljon, se miten kokemuksiaan hyödyntää, riippuu täysin henkilöstä itsestään. Ja rakastaa voi useampaa kuin vain yhtä ihmistä, rakkaudenlaji voi vain olla erilainen. Rakkaus ei koskaan kuole, vaan kehittyy, muotoutuu ja kypsyy ajan myötä. Tärkein rakkaussuhde on rakkaus itseään kohtaan. Jotta voi rakastaa muita, täytyy osata rakastaa itseään.

Rakkaus, kuten kaikki tunteet, on kehollinen. Piirrä mielessäsi lattiaan, tai kirjaimellisesti paperille, ihmishahmo ja mieti, missä kohtaa Sinun kehoasi rakkaus tuntuu. Miksi se tuntuu juuri siinä kohdassa?

Tunnustus

Sain tämän tunnustuksen Elämän pyörteissä -blogin Katjalta. Suuret kiitokset kunnianosoituksesta!

Tunnustuksen mukana tuli haaste vastata viiteen blogiin liittyvään kysymykseen ja jakaa tunnustus edelleen viidelle, jotka mielestän sen ansaitsevat.

1. Milloin aloitit blogisi?

Tämän Sohvanvaltaajan aloitin tämän vuoden tammikuussa. Itse asiassa ensimmäinen sohvanvaltaajan kirjoituksen on päivätty 31.1.2011!! Eli ihan aloittelija olen vielä tässä bloggaamisessa :=) Tammikuun alussa aloittelin kirjoittelemaan Pohjoistuulen puhallus -blogiin. En ollut tyytyväinen nimeen, se ei ihan kuvannut kuitenkaan minua. Siellä on samankaltaista kirjoitelmaa kuin tässäkin blogissa.

2. Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?

Pohdiskelen omaa elämääni, siinä tapahtuneita käänteitä. Ajatuksia ja tuntemuksia, jotka kunakin päivänä ovat olleet pinnalla tai tulleet esiin. Kirjoitan asioista, jotka koskettavat minua jollain tavalla. Aihepiirit ja teemat liittyvät työelämään, vapaa-aikaan, pikkulapsiperheen arkeen, äitiyteen, vanhemmuuteen, elämän käännekohtiin, unohtamatta kaikkien rakkaimpia: elokuvia, musiikkia ja kirjallisuutta.

3. Mikä seikka tekee blogistasi erikoisen verrattuna muihin?

Kirjoitan minun elämästäni, omista tunteista ja kosketuksista. Kirjoitukseni kertovat minusta, ne ovat minun ja minua rehellisimmilläni.

4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?

Olen aina ollut kirjoittamisella asioita purkava ja tutustuttuani pariin läheisen tuttavan blogiin, ajattelin, että tämä voisi olla minun juttuni. Ja omalta tämä tuntuukin :=)

5. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?

Tällä hetkellä en oikeastaan mitään. Jokainen uusi kirjotus on erilainen kuin edellinen ja sisältö, kirjoitustyyli, teemat ja sanavalinnat muuttuvat ja siten omalla tavalla muovaavat ja muuttavat blogiani. Toivon, että jatkossakin voisin kirjoittaa monipuolisesti eri aiheista ja siten tuoda särmää blogiin.

Jaan tunnustuksen eteenpäin seuraaville bloggaajille:

Huopamuori
Pia, annat och blandat
Villiina, Hevosvoimilla
Wihtori, wihtorin valinnat
Downshifter Molly

Löytyneitä lappuja

Sain viime viikolla Suuren Inspiraation ja siivosin lehti- ja paperipinoja, joita oli kertynyt vähän joka huoneeseen. Vaihdoin myös järjestystä kotona, en tosin huonekalujen paikka vielä, vaan pieni muotoisesti pikkutilpehöörien paikkoja. Yhden lehtipinon välistä löysin lapun, jonka olen muistaakseni saanut neuvolatädiltä reilu vuosi sitten.

"Lapsi, jota arvostellaan paljon,
oppii tuomitsemaan.
Lapsi, joka kohtaa vihamielisyyttä,
oppii tappelemaan.
Lapsi, joka joutuu naurunalaiseksi,
kehittyy epävarmaksi.
Lapsi, joka jatkuvasti saa kokea häpeää,
kehittyy syyllisyydentunteiseksi.

Lapsi, jota kohdellaan suvaitsevaisesti,
oppii avarakatseiseksi.
Lapsi, jota kannustetaan,
kehittää itsetuntoaan.
Lapsi, joka kohtaa ystävyyttä,
oppii tuntemaan luottamusta.
Lapsi, joka saa kokea avointa peliä,
oppii oikeudenmukaisuutta.
Lapsi, joka hyväksytään ja jota kunnioitetaan,
tuntee turvallisuutta."

Dorothy Law Holte

Eläytyminen

Nautin suuresti lukemisesta, kirjojen suhteen olen valikoiva. Huomattavasti valikoivampi kuin elokuvien. Itselleni epätyypillisesti ostin joulukuussa kaksi kirjaa pelkästään sen perusteella millaisen kuohunnan niiden elokuvaversiot ovat ihmisissä aiheuttaneet. Itse en ole näitä elokuvia nähnyt, ja nyt luettuani kirjat en enää voikaan, koska kirjan perusteella olen luonut visuaalisen maailman, joka ei ehkä vastaa elokuvien ohjaajan mielenmaisemaa.

Molemmat kirjat, Aavikon kukka ja Precious, vaikuttivat minuun voimakkaasti eläytymisen tasolla. Aavikon kukka -kirjassa yhtenä pääteemana oli päähenkilön kokema naisen sukupuolielinten silpominen. Näin pienen tytön äitinä se jotenkin kuvottaa kaksinverroin enemmän, että tällaista väkivaltaa tehdään ihan pienille tytöille 28 maassa. En voisi ikinä kuvitella, että minkään uskonnon, kulttuurin tai perinteen nimissä antasin oman pikkuiseni silvottavaksi.

Kirjassa Precious koin samankaltaista ahdistuksen sekaista eläytymistä päähenkilön insesti- ja väkivaltakokemuksista. Kirjaa lukiessa mietin, miten joku voi hakata omaa tytärtään ja miten äiti voi käyttää tytärtään seksuaalisesti hyväkseen. Tai mikä saa isän haluamaan seksiä tyttärensä kanssa ja miten äiti voi antaa kaiken tapahtua silmiensä edessä senkin jälkeen kun tytär on synnyttänyt kaksi lasta isälleen.

Maailma on käsittämätön ja pahuutta ei saa kitketyksi millään. Voi vain itse toimia toisin, suojata, tukea ja turvata oman jälkikasvunsa elämää. Ja omalta kohdaltaan uskaltaa puuttua tilanteisiin, joissa lähisuhdeväkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä ilmenee.

Haaveista totta

Jatkan hieman aiemman blogikirjoitukseni aiheesta: unelmien tavoittelusta ja rakkaiden huomioimisesta.

Olen vahvasti sitä mieltä, että läheisien huomioiminen ja unelmien tavoittelu eivät sulje toisiaan pois. Päinvastoin. Omat unelmat ja haaveet, kumppanin unelmat ja haaveet, avoin asioista puhuminen sekä toisen kunnioittaminen työstävät ja jalostavat molempien haaveet ja unelmat sellaisiksi, jotka ovat toteuttamiskelpoisia. Tiedän, tällainen saattaa olla kaukana itse kunkin nykytilanteesta, ei se siltikään tarkoita sitä, ettei kuvaamani tilanne olisi saavutettavissa oleva. Täytyy yhdessä haluta työstää unelmaansa ja tulla toista puolitiehen vastaan.

Olen aina ollut sitä mieltä, että ihmisen pisin matka on kulkea puolitiehen toista ihmistä vastaan.

Kuitenkin, jos unohtaa itselle tärkeät asiat, ne joista oma onnellisuus rakentuu, on se silloin väärin ei vain itseään vaan myös kumppaniaan kohtaan. Hän kun elää siinä uskossa, että toinen on tyytyväinen ja onnellinen juuri tässä tilanteessa, vaikka tosiasiassa niin ei ole. Vain ihminen itse on oman unelmansa esteenä. Kaikki riippuu siitä, kuinka paljon haluaa unelmansa saavuttaa ja onko itse haluakas kulkemaan vaihtoehtoista reittiä. Ja voihan olla niinkin, että oma alkuperäinen suunnitelma siitä, miten unlemansa saavuttaa ei olekaan se paras ratkaisu. Vaan kun olosuhteiden "pakosta" ottaa rakkat huomioon ja näkee vaihtoehtoisen reitin, voi siitä sukeutua jotain velä parempaa.

"Life is like a box of chocolate, you´´ll never know what you get." Forrest Gump

Unelmistaan voi tehdä totta.

Mielenrauhaa

Huomaan kaipaavani rauhallisuutta niin ympäristössäni, työssäni kuin pääni sisällä. Kuulun siihen osaan ihmisistä, joiden on kaikki rajansa opittava asettamaan kovimman kautta. Pää on lyötävä seinään kerran tai kaksi, ennen kuin voi oppia tekemään toisin. Olen aina ihaillut niitä, joilla on sisäsyntyinen kyky asettaa itselleen rajat, tietää mikä ratkaisu on kulloinkin se oikea ja niitä, joilla on kyky sekoitella montaa keitosta samaan aikaan. Itselleni jo kahden sopan keittäminen yhtäaikaisesti tietää katastrofia...

Mielenrauhan saavuttaminen on tällä hetkellä minulle päälimmäinen asia ja samalla tärkein itseäni koskeva muutoskohde. Koko aikuisikäni olen juossut paikasta, työstä ja ihmissuhteesta toiseen. Nyt haluan rauhoittua ja nauttia tästä hetkestä, tästä onnesta ja tasapainoisuudesta nykyisessä perhetilanteessani. Itselleen ja luonteelleen ei mitään voi, mutta aina voi kehittyä ja oppia sopeuttamaan toimintaansa toiseen suuntaan. Minun oppimisen paikkani on hidastaminen, harkitseminen, tärkeysjärjestyksen muistaminen ja kohtuullisuus.

Hidastamista, tilanteeseen ja hetkeen pysähtymistä harjoittelen valokuvaamalla. Yksityiskohtien, tilanteiden ja tunnelmien havainnointi, niiden ikuistaminen ja välittyminen kuvien kautta toimii minulla meditaation tavoin. Keskittymällä johonkin aivan muuhun, pystyn irrottautumaan hektisyydestä ja vauhdinhurmasta. Silloin en ajattele mitään, vaan imen itseeni näkymiä, visioita, muuta maailmaa ja perspektiivejä. Kyllä maailma näyttää eriltä kävellen kuin auton tuulilasin lävitse :=)

Rauhallisuutta pääni sisälle haen joogaamisesta, kirjojen ahmimisesta, leffojen katselusta sekä nyt tästä kirjoittamisesta. Vielä pitäisi löytää keino saada päänsisäinen rauha työhön. Tämän hetkistä työtäni kuvaa Aki Sirkesalon sanat:" annoin pikkusormen, se vei koko käden.." Tein viikonloppuna itselleni lupauksen tai tavoitteen, ihan kuinka vaan sen haluaa nimetä, että vuoden kuluttua teen sellaista työtä, josta nautin, joka on kaikin puolin tyydyttävää ja sopivan lähellä kotia ja jossa voin hyödyntää kaikkia osaamiseni alueita.

Rauhaa kotielämään saan suunnittelemalla ja varaamalla omaa aikaa rakastamilleni asioille. Myös Naperon kasvaminen sylivauvasta taaperoksi omalla tavallaan tuo rauhallisuutta, enemmänkin henkisellä tasolla kuin "auditiivisesti ja fyysisesti". Pikkulapsivaihe oli minulle äärettömän rankkaa. Jouduin kohtaamaan itsessäni puolia, joiden olemassa olosta en ollut tietoinen ja joiden käsitteleminen oli vaikeaa. Nyt tuntuu, että hallitsen itseni ja vanhemmuuden. Olen sinut kokonaisuuden kanssa. Se on paljon se. Vielä haluan välittää Naperolleni, että harkitseminen, hitaus ja rauhallisuus eivät ole heikkouksia, vaan vahvuuksia ja taitoja, joiden avulla satuttaa vähemmän itseään ja siinä samalla muita.

Ystävyydestä

Ystävyys on maailman tärkein asia. Sanotaan, että "näytä minulle ystäväsi niin minä kerron millainen sinä olet". Tämä pitää varmasti täysin paikkansa. Ihminen valitsee luotetuiksi ihmisiksi kahdenlaisia ihmisiä: niitä, jotka ovat samanlaisia kuin hän itse ja niitä, jotka ovat hänen vastakohtiaan. Todelliset ystävät ovat niitä, joiden kanssa voi mennä kuukaisuiakin ilman yhteydenpitoa ja sitten kun taas kuullaan tai nähdään, jatkuvat jutut siitä mihin viime kerralla jäivät. Todellinen ystävyys ei ole kiinni siitä, kuinka usein pidetään yhteyttä, vaan siitä läsnäolemisen, kuulemisen ja todellisen tukena olemisen konkreettisuudesta niinä hetkinä kun jutellaan. Ja siinä, että tietää voivansa soittaa mihin aikaan tahansa toiselle tietäen ystävän olevan silloin minua varten. Todellinen ystävyys ei mielestäni ole sidoksissa sukupuoleen, ikään, sosiaaliseen statukseen, uskontoon tai kansallisuuteen. Todellinen ystävyys yhdistää erilaiset taustat ja ylittää kulttuurisesti mahdottomat sillat.

Ystävänpäivä ei ole vain jokaisen vuoden 14 helmikuuta, vaan vuoden jokainen päivä on ystävänpäivä. Parisuhteita tulee ja menee, mutta ystävät pysyvät. Tässä keski-iän kynnyksellä olen huomannut sen, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä vaikeampaa on saada uusia ystäviä, tuttavuuksia kyllä mutta oikeaa sydämen tasolla kohtaavaa syvää ystävyyttä, se on haasteellisempaa. Hyvät ystävyystaidot ovat perusta seurustelutaidoille ja ne taas ovat pohjana parisuhdetaidoille. Miten kohtelen toista, millaista kohtelua siedän, millainen on hyvä kaveri, kuuluuko kaveruuteen toisen nolaaminen, toisen asioiden levittäminen ja miten ristiriidat ratkaistaan. Nämä ovat niitä kysymyksiä, joihin opettelemme etsimään vastauksia lapsuudessa päiväkodissa ja koulussa. Se, millaisia vastauksia löydämme kertoo siitä, millaisia olemme ystävinä, seurustelukumppaneina tai puolisoina. Koko elämä on kasvamista ja kukaan ei tule elämässään valmiiksi, siksi ystävyys-, seurustelu- ja parisuhdetaitoja voi harjoitella, ja harjoitellaankin, läpi elämän.

Ihanaa ystävyyden päivää kaikille!

Elokuvia ja idoleita

Tänä viikonloppuna tuli telkkarista yksi menneiden vuosien suosikkileffani: Piina. Muistan, miten istuin olisiko ollut -95, leffateatterin pimeydessä ja jännitin sydän sykkyrässä miten leffa tulee päättymään.

Mielenkiintoinen ajankohta viime aikaisten uutisointien näkökulmasta on esittää tämä leffa nyt, kun alkuvuodesta on julkistettu oikeudenpäätös "myrkkyhoitajan" syytteistä. Leffassa mahtavan Kathy Batesin näyttelemä Annie-hoitaja oli syytettynä lasten murhista ja päätyi järkyttävillä väkivallan teoilla pitämään vankinaan lempikirjailijaansa.

Toinen näkökulma, joka nousee tätä leffaa katsoessa on fanittaminen. Kun on fanittamista värittää pakkomielteisyys, todellisuudesta vieraantuminen ja elinpiirien kaventuminen vain faniuden ympärille, on seurauksena juuri tällainen Annie. Hän uskoo tekevänsä oikein pakottaessaan kirjailijan jatkamaan Annien fanittamaa kirjasarjaa. Nykyisiä pakkomielteisiä faniuden muotoja ovat idolin seuraan löyttäytyminen, hänen seuraamisensa ja samoissa paikoissa käyminen ja tekstarihäiriköinti.

Idolirakkaus kuuluu osana nuoren seksuaalisuuden kehittymiseen ja sen kauden tehtävänä on, että nuori oppii sietämään pettymyksen, että rakkaus idoliin on yksipuolinen ja toteutumaton. Idolin sukupuolesta ei voi tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä nuoren sukupuoli-identiteetin kehittymisestä. Se on vaihe, jonka kaikki käyvät läpi. Huolestuttavaa on se, jos idolirakkauden vaihe jatkuu pitkälle aikuisuuteen ja fanittamisen muodot pysyvät silti samoina. Itse fanitan edelleen Depeche Modea ja olen fanittanut aina 80-luvulta lähtien. Enää en kuvittele, että David Gahan menee kanssani naimisiin enkä myöskään tapetoi jokaista seinää ja ovea kotonamme hänen ja bändin kuvilla. Nykyisin fanittamiseni on keikoilla käymisen ja ajoittaisen tiiviin levyjen kuuntelun tasolla. Aikuiseksi kasvaminen on tapahtunut minulla myös idolisoinnin alueella.

Kukkien kauneus

Sain tämän orkidean ystävältäni reilu vuosi sitten. Saatesanoina oli:" koska olet ehkä ainoa ystäväni, jolla on jonkinlaista hortonomin vikaa, tässä sulle kunnon haaste, saada tämä kukkimaan useita kertoja". Oikealle ihmiselle haaste osoitettiin, koska ihme ja kyllä sain orkidean kukkimaan kolmannen kerran! Tämä nykyinen kukkavana on kukkinut jo kolme kuukautta!

Rakastan kauniita, hieman erikoisia kukkia. Erityisesti leikkokukat viehättävät minua. Kuten kaikessa, myös kukissa olen valikoivan nirso. Kukkien pitää olla persoonallisia, monikerroksisia, väriskaalan vaihteleva ja yksinäänkin katseenvangitsija huoneessa. Juuri orkideat, leinikit, pionit ja tasetit lähtevät kukkakaupasta kotiini. Aloitan kevään tuomisen sisälle aikaisin, tuhlaan rahani tammikuusta alkaen tulppaaneihin. En voisi kuvitella tuovani kotiimme silkki- tai muovikukkia. Mieluummin olen sitten ilman kuin luovun aitoudesta. Kukkien lisäksi tuon luonnon lähelle minua täyttämällä kotini viherkasveilla. Ja ihanaa on se, että Napero jättää kukkaruukut, kukat ja mullat rauhaan enkä ole joutunut siirtämään yhtään ruukkua ylös hänen ulottuviltaan. Jukkapalmu ja kumipuu voisivat todellakin olla aika hullunkurisen näköisiä amppelikasveina :=D

Tässä joku aika sitten näin unta, että minulla oli kukkakauppa. Pystyn vieläkin muistamaan minkä värinen ja mistä materiaalista lattia unessa oli, minkä väriset seinät ja katto sekä katto- ja jalkalistat olivat. Olin onnellinen ja tyytyväinen unessa ja ylpeä kaupastani. Uni oli niin todentuntuinen, että aamulla olin ihan varma, että minulla on kukkakauppa!!

Anteeksipyytämisen jalo taito

Olen usein huomannut, miten vaikeaa joillekin on myöntää olevansa väärässä, käyttäytyneensä ala-arvoisesti tai tahallisesti tai tahattomasti loukanneensa toista. Sitä on niin vaikea katsoa peiliin ja todeta erehtyneensä, sehän vaatisi oman epätäydellisyyden julkista myöntämistä. Ja sehän se vasta kamalaa olisikin! Anteeksi pyytämisen vaikeutta lisää yhteiskunnasta huokuva arvostus oikeassa olemista kohtaan tai ainakin sitä kohtaan, että osaa puhua itsensä ulos kuin koira veräjästä ollessaan väärässä ja silti myöntämättä sitä saatikka että pyytäisi anteeksi.

On ihanaa kohdata ihmisiä, jotka vilpittömästi pystyvät "nöyrtymään" ja sanomaan anteeksi. Itse olen sen luonteinen, että pyydän anteeksi vähän kaikkea, joskus jopa olemassa oloani. Nykyään olen tässä kohden vahvistunut ja kasvattanut selkärankaa ja itsearvostusta. Edelleen kuitenkin minä olen se, joka riidan jälkeen ensimmäisenä sovittelee ja pyytää anteeksi. Jostain juontaa juurensa se kykenemättömyys sietää riitaa ja siitä huokuvaa negatiivista energiaa.

Ja sitten on, ikävä kyllä, niitä ihmisiä, joilla ei ole kykyä nöyrtyä. Vaan he hajoita ja hallitse - tekniikalla pyrkivät manipuloimaan tilanteita ja käyttämään valtaa muiden pyörittämiseen mielensä mukaan. Kutsun tällaisia ihmisiä riidankylväjiksi. Olen varma, ettei kukaan voi olla kohtaamatta tällaisia ihmisiä. Jokaisessa työyhteisössä on aina joku, jolle riidankylväys on muodostunut taiteenlajiksi ja työvälineeksi. Vaarallista työyhteisön kannalta on, jos nämä ihmiset pääsevät esimiesasemaan ja käyttämään valtaansa väärin, ja työnantajan tuella. Silloin työntekijät, alaiset ovat vaikeassa tilanteessa kun yrittävät pitää kiinni oikeuksistaan samalla olla suututtamatta esimiestään ja hoitamaan työnsä esimerkillisesti. Jotenkin mahdoton yhtälö, vai mitä? Raskaaksi työntekeminen tässä tilanteessa muodostuu, myös ratkaisujen löytämisen kannalta koska tällainen esimies yleensä näkee työterveyshuollon, työsuojelun ja edunvalvonnan vihollisenaan, joka tulee ja murtaa hänen uskottavuutensa kyseenalaistamalla hänen ammattitaitonsa. Surullista, että ihmisen täytyy elää niin suuressa pelossa ja epävarmuudessa omasta osaamisestaan, että täytyy myrkyttää muita ja työyhteisöä.  Seuraavan kappaleen omistan kaikille niille, joiden lähiympäristössä on riidankylväjä.

Luopumisia

Luopuminen on tärkeä osa elämää ja aina jostain täytyy luopua, jotta voi saada jotain uutta ja kenties parempaa tilalle. Eräs ystäväni tässä hiljattain kertoi omista luopumisistaan suhteessa työhön ja siitä, että hänen kohdallaan päätös luopua oli ainoa oikea ja että hän on tilalle saanut rikkaamman ja valoisamman työn, josta hän nauttii. Hänen kokemuksensa luo minullekin rohkeutta ja uskoa muutoksen ja luopumisen positiiviseen voimaan.

Elämässäni on aina säännöllisen epäsäännöllisesti tullut eteen tilanteita, joissa on pitänyt luopua sen hetkisen elämän mahdottomista kuvioista joko ihmisistä, asuinpaikkakunnasta tai työstä. Ympyrä on minun kohdallani tehnyt taas täyden kierroksen ja minun pitää vastata kysymykseen:" luovunko tästä ja heittäydyn tuntemattomaan vai yritänkö sinnitellä tässä tilanteessa ja toivoa muutosta parempaa". Noin 90 %:ssa ratkaisuni on ollut luopuminen. Tässä nykyisessä tilanteessa vastaus ei ole yhtä helppo kuin aiemmissa.

Kuten yksi tuttavani käsitteli blogissaan unelmien tavoittelemista ja niiden saavuttamista, myös minä näen tärkeänä pitää omassa mielessäni kirkkaana sen oman unelmani, jota haluan tavoitella. Dilemma tulee siitä, kun unelma ja todellisuus ovat hyvin kaukana toisistaan ja siinä valossa unelmakin alkaa näyttää epärealistiselta. Minä uskon kuitenkin niin, että liittyi unelma sitten mihin tahansa asiaan, ihminen itse on unelmansa toteutumisen esteensä. Kun oikein kovasti jotain haluaa ja sitä kohti tavoittelee ja sen eteen tekee töitä, voi mitä tahansa saavuttaa eikä mikään ole mahdotonta. Minäkin olen päättänyt pitää unelmistani kiinni ja tehdä töitä sen eteen, että ne muuttuisivat todeksi vaikka se edellyttäisi suuriakin luopumisia. Se on minun uudenvuodenlupaukseni, ja nyt julkinen sellainen.

Avoimuuden hinta

Olen painiskellut viimeiset päivät avoimuuden kysymyksen äärellä. Kaikilla asioilla on tässä maailmassa hintansa, niin aineellisilla kuin aineettomilla. Itse olen kompastunut avoimuuteen. Olen aina ajatellut, että avoimuus on positiivinen ja muutosta tuova asia ja olemalla muita kohtaan avoin, saan samanlaista vastakaikua. Samoin olen aina ajatellut, että kun kohtelee muita niin kuin haluaisi itseään kohdeltavan, saa itseään kohtaan hyvää takaisin. Tiedän joskus olevani turhankin avoin ja kertovani liikaa ja liian vieraille ihmisille asioistani.

Nyt olen nostanut vaaleanpunaiset lasit silmiltäni ja näen kuinka väärässä minä olen ollut. Ei avoimuuteen vastata hyvällä, vaan se käännetään sinua itseäsi vastaan ja sopivassa yhteydessä avoimuudestasi tehdään heikkoutesi. Samoin kiltteys ja toisten kohteleminen hyvin eivät tuo bumerangina hyvää itselle, vaan päinvastoin. Minulla on ilmeisesti seitsemän vuoden sykli kaikissa asioissa. Nyt samankaltaiset avoimuuteen liittyvät kysymykset tulevat eteeni kuin joiden parissa olen seitsemän vuotta sitten viettänyt unettomia öitä.

Avoimuus on jännä asia siinä mielessä, että sanojen ja puheen tasolla avoimuus on vahvuus ja esim. työhaastattelussa jokainen korostaa olevansa avoin. Tässä yhteydessä avoimuus nähdään yhtenä yhteistyökykyisyyden osatekijänä. Tosin itse yhteystyötä tehdessä avoimuus ei sitten enää olekaan hyvä asia, vaan mielipiteensä avoimesti esittävä nähdään hankalana ja kärkkäänä haitantekijänä. Kiltteys on ehkä vielä haitallisempaa itselle kuin avoimuus. Kilttiä ihmistä voidaan taluttaa kuin pässiä narussa ja sopivilla sanoilla suostuttelemaan omien oikeuksien polkemiseen. Kiltti ihminenhän ei osaa sanoa EI ja jos erehtyy sanomaankin, niin hirveän syyllisyydentuskan lannistamana hän kuitenkin pyörtää kieltävän vastauksensa. Minun kohdallani avoimuuden hinta on turhankin kova. Niin myös kiltteydestä on minua sakotettu aika roimasti. No, ehkä nyt viisastun ja osaan vastaisuudessa suojata itseni.

Minusta

Näin uuden blogin kunniaksi jaan tässä Kädelllisen päiväkirjassa lukemani tekstiaiheen: seitsemän asiaa minusta.

• Rakastan aamun hiljaisuutta. Vaikka en olekaan aamuihminen, minusta on ihanaa nousta töihinmenon takia tuntia aikasemmin kuin muu perhe. Nautin siitä yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta, se antaa minulle tarvitsemaani rauhoittumista, rauhassa heräämistä ja virittäytymistä puhetta täynnä olevaan työpäivään.

• Odotan jo nyt elokuun pimeneviä kesäiltoja, täyteläisin värein valaistua taivasta. Sitä, että saunan jälkeen istun terassilla imemässä itseeni tätä ihanaa näkymää. Sitä, että voi sytyttää kynttilät ja ulkolyhdyt ja nauttia lasin punaviiniä laskevan auringon kajossa.

•  Punaviinit ovat intohimoni. Erityisesti etelä-afrikkalaiset, argentiinalaiset ja italialaiset punaviinit ovat minun makuuni. Näin aikuisiällä olen löytänyt uuden ihastuksen kohteen: kuohuviinin. Varsinkin marjaiset ja rosékuoharit ovat minun suosikkejani.

• Nautin luonnosta, metsän tuoksusta sateen jälkeen, meren aaltojen loiskeesta rantakallioon, ukkospilven lähestyvästä tiiviydestä. Pienimuotoisesti tuon luonnon lähelleni lukuisilla viherkasveilla. Uuteen asuntoon muuttaessani tuon ensin sisälle viherkasvit sen jälkeen vasta alkaa varsinainen sisustaminen ja mööbelien liikuttelu.

•  Olen varmaan poikkeus lajissani, sillä pidän muuttamisesta. Tavaroiden pakkaamisesta ja siinä samassa elämän inventaarion tekemisestä, konkreettisella tavalla negatiivisen lastin heittämisestä roskiin. Olen luonteeltani kuin muuttohaukka, juureton ja uusien maisemien nälkäinen. Inhoan laatikkovuoria, joten muuttolaatikot ovat tyhjiä ja tavarat paikoillaan jo muuttopäivän iltana.

• Omakotitaloon muutettuani minussa on herännyt syvää talviunta nukkunut "hortonomi". Hipsukoissa sen takia, että olen vielä täydellinen noviisi ja amatööri mitä tulee puutarhassa häärimiseen. Eräs ystäväni sanoi, että "muistatko joskus olit varma ettet ikinä halua muuttaa omakotitaloon". Se on totta. Aiemmin olin sitä mieltä, että jos kuunaan muutan niin sitten palkkaan puutarhurin ja talonmiehen hoitamaan pihan ja kaikki korjaushommat. Vaan kuinkas kävikään, täällä minä nyt malttamattomana odotan kevättä ja lumien sulamista jotta pääsen puutarhaan toteuttamaan taas uusia visioita.

• Äitiys on minulle iso asia. Olen erittäin onnekas, että olen saanut vierelleni kumppanin, jonka kanssa olen voinut luottavaisin mielin perustaa perheen. Itsestään selvää äitiys ja perhe eivät minulle ole koskaan olleet, joten kiitollisuuteni on sanoin kuvaamatonta. Kun vihdoin tulin äidiksi, oli se minulle suuri järkytys. En osannutkaan tulkita lapseni itkua, olin epävarma itsestäni ja kyvyistäni ja ahdistunut siitä, etten enää voinutkaan itse päättää milloin syön, käyn suihkussa, nukun ja käyn vessassa. sanotaan, että lapsi opettaa vanhempiaan, minun kohdallani se on totisinta totta. Lapseni on opettanut minulle keskeneräisyyden, epävarmuuden ja hallitsemattomuuden sietämisen.

Herkistymisiä

Olen aina rakastanut musikaalielokuvia. Erityisesti tätä Cherbourghin sateenvarjoja.

Rakkauslauluista hyvin harva lopulta koskettaa minua syvältä. Jotenkin ne ovat niin päälle liimatun oloisia että aito tunteiden juurille pääseminen on vaikeaa. Tämä rakkauslaulu on kaikista rakkauslauluista minulle Se Ainoa Oikea. Ihan yhtä koskettava on Topi Sorsakosken versio samasta kappaleesta. Näin viikonlopun kunniaksi laitoin molemmat, jotta jokainen voi valita kummasta itse pitää. Rakkauden täyteistä lauantaita kaikille!