Irroittaminen

ja sen vaikeus on teemana

pyörinyt päässäni jo jonkin aikaa.

Johtuu sitten työssä kohtaamistani

asioista, tämän hetkisestä elämäntilanteesta,

viime aikaisista koulutuspäivistä

tai uuden elämän kasvattamisesta.

Sinänsä sillä ei ole merkitystä mistä

tämä teema on pääni sisälle

kulkeutunut.

Olen itse ollut jossain kohtaa elämässäni

tilanteessa ja suhteessa, josta on ollut vaikea

irroittautua, vaikkakin se on kaikella
tavalla tehnyt minulle pahaa.

Näin vuosia jälkeenpäin tarkasteltuna,

minun taustallani oli yksinäisyyden

ja itsekseen olemisen pelko.

Tämä pelko väistyi vasta kun

olin niin nurkkaan ahdistettu

ja henkisesti kuoleman kieliin

hakattu, ettei ollut enää

muuta vaihtoehtoa.

Siitä voimasta, jolla silloin

tein päätöksen irroittaa lopullisesti,

olen ikuisesti onnellinen. Ilman sitä

voimaa ei minulla nyt

olisi tätä elämää perheineen.

Surullista on kohdata niitä,

joilla yksin olemisen pelko

on niin suuri ja ahdistava, että he

mieluummin kärsivät, nuolevat haavojaan

ja ripustautuvat hyviin sekuntteihin kuin

uskovat, että elämä kannattelee ja että

he ansaitsevat osakseen vain hyvää.

Surullista on myös se, että

on niitä, jotka ovat niin

kiinni toisessa ihmisessä, että

eivät osaa tehdä mitään

ilman tätä ihmistä. Joilla koko elämä

pyörii vain tämän toisen

ympärillä.

Yksi nuoruusiän suurista kehitystehtävistä

on irrottautua vanhemmista ja itsenäistyä.

Mutta ei voi irrottautua, jos ei ole

koskaan saanut kiinnittyä ja

luoda turvallista kiintymyssuhdetta

siihen vanhempaan. Kun

tämä lapsen ja nuoren elämän

tärkeä vaihe ei toteudu,

näkyy se aikuisiässä

parisuhteessa ripustautumisena,

toisen kautta elämisenä

ja yksin olemisen pelkona.

Noh, tulipas taas syvällistä, rakkaan

mieheni termein psykologista

p**anjauhantaa. Tällaisin

miettein tässä viikossa.

Ja lopuksi minun itseni

mielestä superosuva biisi.