Rakkaudesta

se hevonenkin potkii, sanoi

äitini minulle ollessani pieni

tytön tylleröinen itkuisena

kertomassa kun pojat

kiusaa.

Tässä vatsan kasvaessa

ja perheemme lukumäärän pian

lisääntyessä olen miettinyt

sitä, miten tämä perhe

on minulle siunaantunut.

Sitä, miten varhaiskeski-iän

kynnyksellä tapasin sen

ihmisen, joka on se

puuttuva puoliskoni.

Vaikka ajattelen, että jokainen ihminen

ansaitsee tulla rakastetuksi,

hyväksytyksi, ihailluksi

ja kunnioitetuksi,

niin huomaan saavani itseni

kiinni ajattelemasta Mitä

olen tehnyt ansaitakseni

tämän rakkauden ja elämän.

Aikamoisia kuoppia, esteitä

ja kiertoreittejä

on meidän yhteiselle tiellemme

kertynyt. Ne ovat elämän

realiteetteja, tärkeintä

kaikessa on kuitenkin

ollut ja on se, että yhdessä

niihin on löydetty ratkaisu ja

yhdessä ne on kierretty.

Onko rakkaus siis koskaan

helppoa? Voiko koskaan

sanoa, että "meidät on tarkoitettu

pysymään aina ja ikuisesti

yhdessä"? Onko niin, että

päätös rakastaa toista täytyy tehdä

jokainen päivä? Voiko rakkaus

olla todellista ja aitoa, jos

toista osapuolta pitää itsestäänselvyytenä?

Rakkaalleni,

kiitos että olet vierelläni,

kannattelet minua kun en itse jaksa,

uskot minuun kun itse en siihen pysty,

ojennat kätesi kun kompastun

ja

rakastat minua kun sitä vähiten ansaitsisin.