Ethän kopioi kuviani ilman lupaa. Please, do not copy any of my pictures without permission. Kopiera inte mina bilder utan lov.

27. marraskuuta 2011

Joulun odottelua



Näin ensimmäisen adventin kunniaksi laitoin jouluvalot
valaisemaan mustaakin mustempaa marraskuun loppua.
Tänään ei enää Utsjoella aurinko nouse horisonttiin,
tuntuu ettei täällä etelässä pääse yhtään sen
helpommalla. Tervetuloa vaan,
joka vuotinen kaamosmasennus!
Käypä tänne, emme pelkää..


Ostin työkaverilta nämä ihanat hiirulaiset. Napero
on näistä hiirosista aivan innoissaan,
niin minäkin.
Vaikka ajattelenkin, että tuo makaava
on isä-hiironen niin tunnen
samaistuvani häneen.
Ehkä se on tuo vatsanympärys...
Tai sitten pipareiden ahmiminen...


Oikein ihanaa ensimmäistä adventtia kaikille!

24. marraskuuta 2011

Suru ja viha

Olen tässä viime aikoina pohdiskellut
surun ja vihan symbioosia,
niiden käsi kädessä kulkemista.
Sitä, miten surun käsittely ja
lapsuudessa opitun vihan ja kiukun
sulkeminen sisälle itseensä
liittyvät tiiviisti toisiinsa kriisin kohdatessa.

Kun on pienestä pitäen oppinut siihen,
ettei mitään negatiivisia tunteita saa
näyttää eikä pettymyksiä saa itkeä,
niin miten sitä aikuisiässäkään
osaa ilman toisen tukea käsitellä
suurta surua ja menetystä.

Kun surua ei osaa käsitellä, ei
osaa itkeä ja antaa vihan nousta ilmoille,
ne kuitenkin etsivät jostain tiensä ulos.
Ja mitä sitten käy? Mitä tapahtuu, kun
vuosikausia padottu viha yhtäkkiä
ryöpsähtää ulos? Kuka kärsii?
Kuka joutuu vastaanottamaan
sen tulvavyöryn? Jääkö joku sen alle?

Toivon, että itse vanhempana pystyn
luomaan lapsilleni sellaisen kodinilmapiirin,
jossa voi kaikki tunteensa näyttää ja
opetella niiden käsittelyä ilman että
heidän tarvitsee pelätä vanhempien
reaktiota tai rakkauden menetystä.

Missä viha tuntuu? Onko sillä muoto?
Minkä värinen se on? Milloin viimeksi
olit vihainen? Mistä sen sinussa huomaa?
Miten purat vihasi? Millä saat itsesi
rauhoittumaan sen jälkeen?
Miten vihanpurkauksesi vaikuttaa läheisiisi?

22. marraskuuta 2011

Vaakataso


tuntuu uudelle tulokkaalle olevan se
kaikkein mieluisin asento tällä hetkellä.
Terveydenhoitaja vaan on vähän
huolissaan kun kaveri
ei ole vielä siirtynyt
lähtöasentoon.

Itsekin tällä hetkellä nautin
vaakatasossa olemisesta.
Harmi vain, ettei töissä
voi vain lekotella
sohvalla...

Radiosta kuulin tämän biisin
ja lekottelu unohtui täysin.
Olisin niin halunnut hypätä lattialle
ja kiillottaa tanssikuvioilla
parkettia. Autossa ratin
takana tyydyin vain
ylävartalon hytkyttelyyn.

Mutta nyt musat soimaan,
huonekalut syrjään
ja parketille muuveja hiomaan.
Jos vaikka tulokas
myös innostuisi
vaihtamaan vaakatason
breikkausasentoon :=)


1. marraskuuta 2011

Irroittaminen

ja sen vaikeus on teemana
pyörinyt päässäni jo jonkin aikaa.
Johtuu sitten työssä kohtaamistani
asioista, tämän hetkisestä elämäntilanteesta,
viime aikaisista koulutuspäivistä
tai uuden elämän kasvattamisesta.
Sinänsä sillä ei ole merkitystä mistä
tämä teema on pääni sisälle
kulkeutunut.

Olen itse ollut jossain kohtaa elämässäni
tilanteessa ja suhteessa, josta on ollut vaikea
irroittautua, vaikkakin se on kaikella
tavalla tehnyt minulle pahaa.
Näin vuosia jälkeenpäin tarkasteltuna,
minun taustallani oli yksinäisyyden
ja itsekseen olemisen pelko.
Tämä pelko väistyi vasta kun
olin niin nurkkaan ahdistettu
ja henkisesti kuoleman kieliin
hakattu, ettei ollut enää
muuta vaihtoehtoa.

Siitä voimasta, jolla silloin
tein päätöksen irroittaa lopullisesti,
olen ikuisesti onnellinen. Ilman sitä
voimaa ei minulla nyt
olisi tätä elämää perheineen.

Surullista on kohdata niitä,
joilla yksin olemisen pelko
on niin suuri ja ahdistava, että he
mieluummin kärsivät, nuolevat haavojaan
ja ripustautuvat hyviin sekuntteihin kuin
uskovat, että elämä kannattelee ja että
he ansaitsevat osakseen vain hyvää.

Surullista on myös se, että
on niitä, jotka ovat niin
kiinni toisessa ihmisessä, että
eivät osaa tehdä mitään
ilman tätä ihmistä. Joilla koko elämä
pyörii vain tämän toisen
ympärillä.

Yksi nuoruusiän suurista kehitystehtävistä
on irrottautua vanhemmista ja itsenäistyä.
Mutta ei voi irrottautua, jos ei ole
koskaan saanut kiinnittyä ja
luoda turvallista kiintymyssuhdetta
siihen vanhempaan. Kun
tämä lapsen ja nuoren elämän
tärkeä vaihe ei toteudu,
näkyy se aikuisiässä
parisuhteessa ripustautumisena,
toisen kautta elämisenä
ja yksin olemisen pelkona.

Noh, tulipas taas syvällistä, rakkaan
mieheni termein psykologista
p**anjauhantaa. Tällaisin
miettein tässä viikossa.
Ja lopuksi minun itseni
mielestä superosuva biisi.