Rakastan elokuvia ja aina tilaisuuden tullen valitsen katsottavaksi elokuvan, jonka tiedän herättävän minussa tunteita, ajatuksia ja johon samaistuminen avaa minulle reitin työstää omaa elämääni. Katson paljon elokuvia, tosin Naperoni syntymän myötä aikaa tälle rakkaalle harrastukselle ei ole enää samalla tavalla kuin ennen. Usein löydän elokuvista elementtejä omasta elämästäni.
Tällä hetkellä olen palannut Lars von Trierin elokuviin. Erityisesti Dogville ja Dancer in the dark ovat läheisen samaistumisen "kohteina". Elämässäni on nyt vaihe, jossa tuntuu siltä, että joku muu määrittelee elämääni ja minua. Tuntuu kuin olisin sisällä elokuvassa enkä voi itse vaikuttaa siihen, mitä tapahtuu ja millaiseksi loppu muodostuu. Kuten Dancer in the darkissa Selman etenevää sokeutta käytetään hyväksi häntä itseään vastaan, niin myös minun henkilökohtaiset asiani kääntyvät minua vastaan. Ja kuten Dogvillessa Grace sidotaan yhteisöön maksamaan avuntarpeestaan kalleimman kautta, niin myös minä tunnen olevani sidottu tällaiseen tilanteeseen.
Se jokin muu, henkilö tai taho, kokee sinut ehkä uhaksi - olethan empaattinen, iloinen, vankan ammattitaidon omaava henkilö, jolla kaiken lisäksi sattuu olemaan omia mielipiteitä. Jos sinusta pidetään ja kehutaan avoimesti, voi se jollekin toiselle, heikon itsetunnon omaavalle, olla liikaa. Toisen menestyksestä, tai edes pienestä onnistumisesta ei voida iloita. Vahingon ilo - paras ilo!
VastaaPoistaPitänee katsoa nuo elokuvat (edes yksi), mikäli ahdistukseltani kykenen...
Toivotan sinulle mielnlaadullisesti rakentavaa (tulevia päiviä ajatellen) viikonloppua!
-Pia-
Meidän leffamaku kohtaa kympillä! Samoja kurjuuden maksimointeja on tullut katsottua, ovat ehdottomasti parhiden listalla!
VastaaPoista