Tätä kysymystä olen pohtinut paljon. Tuntuu, etten vieläkään ole siinä työssä/ammatissa, joka olis minulle tarkoitettu. Nuoruudessani minulla oli kaksi haaveammattia: valokuvaaja ja tanssija. Koska en uskonut itseeni ja kykyihini kummassakaan ammatissa, jäivät ne molemmat haaveiksi.
Eräässä lehdessä oli haastateltu 100 -vuotiasta newyorkilaisrouvaa, joka kertoi pitkän ikänsä salaisuuden olevan kahdessa asiassa, toinen on joka-aamuinen jooga ja toinen on, ettei hän kadu mitään. Minä en taida ikinä yltää samalle tasolle tämän rouvan kanssa. Täytyy sanoa, että minä kyllä kadun elämässäni moniakin asioita. Tietysti kaikki ratkaisuni ovat tehneet minusta sen mitä olen. Mutta on päiviä, jolloin en tykkää siitä, millaiseksi elämäni on minut muovannut.
Viime aikoina olen viettänyt aikaa katsomalla taaksepäin, lähinnä ottaakseni opiksi tekemistäni virheistä. Tämä tuijottelu on saanut minut miettimään pohjimmaisia syitä niille ratkaisuille, joita olen tehnyt. Mietin, miksi luovutin kun en päässyt ensimmäisellä kerralla Taikiin opiskelemaan valokuvausta, miksi en hakenut muihin oppilaitoksiin. Nyt piirun verran alle nelikymppisenä tiedän olevan jo liian myöhäistä yrittää hypätä siihen junaan. Niin ja sitä hyppyä on nyt jarruttamassa myös Napero ja Pikkumies.
Joku kansanviisaus sanoo, että ole tyytyväinen siihen, mitä sinulla on. Jaa-a, ehkä joku päivä kuittaan tämän viisauden. Se päivä ei ole kuitenkaan tänään, eikä edes ihan lähiaikoina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti